Taru Salmenkari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1989

Kiinan uskontoja, kungfutselaisuutta, taolaisuutta ja buddhalaisuutta, käsitellään yleensä erikseen, vaikka käytännössä uskontojen yhteiset piirteet ovat erottavia merkittävämmät. Tavallinen kiinalainen ei yleensä harjoittanut jotain tiettyä näistä uskonnoista eikä myöskään kaikkia kolmea yhtä aikaa, vaan eli uskonnollista elämää, joissa näiden kaikkien uskontojen piirteet yhtyivät.

Varhaiset piirteet

Kiinan uskonnollisessa elämässä on kungfutselaisuutta ja taolaisuutta edeltäneitä ajatusrakennelmia, jotka  näkyvät päivittäisessä uskonnollisessa elämässä osittain juuri näiden kolmen uskonnon kautta.

Kiinalaisen ajattelun tyypillisimpiä piirteitä on yin-yang -teoria, jonka mukaan kaikki olevainen sisältää tietyn suhteen mukaisen määrän piirteitä eri ominaisuuksien molemmista ääripäistä. Niinpä ei ole rumaa ilman kaunista tai kuumaa ilman kylmää. Kumpikaan ääripää ei koskaan esiinny puhtaana vaan sisältää vastakohtansa siemenen. Siten yöstä kehittyy päivä tai talvesta kesä.

Yin-yang -ajattelu on vaikuttanut kiinalaisten ajatteluun kaikilla tasoilla. Niin ihmisen elämä, luonto kuin historiakin nähdään tiettyjen yin-yang -vastakohtasuhteiden vaihteluna. Lääketiede, ruokakulttuuri ja taide ilmentävät osaltaan yin-yang -näkemystä. Myös kiinalaisen ihmisen asema on joukko ying-yang -suhteita henkilön ollessa samanaikaisesti esimerkiksi isän, pojan, aviomiehen ja ystävän asemassa mahdollisten virkatehtävien lisäksi.

Esi-isien kunnioitus on falloksen palvontana alkanut toimitus. Alun perin vain aatelissuvuilla oli oikeus palvella omien esi-isiensä muistotauluja, mutta jo ennen ajanlaskumme alkua myös tavallinen kansa omaksui käytännön. Jokaisessa kodissa oli esi-isien alttari, jonka kautta pidettiin juhla-aikoina ja perhetapahtumien yhteydessä yhteyttä suvun vainajiin. Juhlista uusi vuosi ja talvipäivän seisaus oli omistettu esi-isien muistotaulujen kunnioittamiseen, kun taas haudoista huolehdittiin Qingming-juhlan ja kymmenennen kuun ensimmäisen päivän juhlissa, jolloin myös nautittiin esi-isien kanssa yhteinen uhriateria. Esimerkiksi avioliittoa valmisteltaessa oli välttämätöntä ottaa yhteyttä esi-isiin näiden suostumuksen takaamiseksi.

Muistotaulut perustuvat ajatteluun, jonka mukaan vainajalla on kaksi sielua. Yin-sielu joutuu ruumiin mukana hautaan nauttien siellä kenties aikansa hauta-antimista, kun taas Yang-sielu oli muistotaulunsa kautta tavoitettavissa. Tämän sielun hyvinvointiin vaikuttaa hänen jälkeläistensä huolenpito. Toisaalta elossa olevat suvun jäsenet voivat toivoa hyötyvänsä esi-isästään tämän pitäessä yhteyttä tuonpuoleisiin voimiin.

Buddhalaisuuden myötä vainaja sai vielä kolmannen sielun, joka kulki helvetin tuomioistuinten läpi syntyäkseen uudelleen sopivaksi katsottuun muotoon. Buddhalaisuutta edeltäneen uhrikäytännön mukaan oletettiin kuitenkin yhä, että vainajan matkaa saatettiin helpottaa sopivin uhrein, jotka lähetettiin polttamalla rahan ja tarve-esineiden paperikuvia. Käytännön kokemukset tuomioistuimista lienevät vaikuttaneet siihen, että pieni lahjontakin kuului tällä matkalla asiaan.

Merkittävimmät esi-isät kuuluivat tietysti keisarille, joten dynastian kukistuttuakin uusi hallitsija jatkoi vanhan keisarisuvun esi-isien palvomista. Taivaan poikana keisari toimi ylimpänä ihmisenä, taivaan ja maan välittäjänä. Kungfutselaisen ihanteen mukaan ikivanhoja maanviljelysrituaaleja, uhreja taivaalle ja maalle, jatkettiin myös keisariaikana. Rituaalien kautta keisari toivoi paitsi takaavansa kansalleen hyvinvointia myös jatkavansa omaa oikeuttaan hallita. Kiinassa ymmärrettiin hyvin myös rituaalien merkitys sosiaalisen järjestyksen vahvistajana.

Kungfutselaisuus päivittäisessä elämässä

Kungfutselaisuus loi kiinalaisille ihmiskuvan ja käsityksen siitä, että kunkin tuli toteuttaa paikkaansa yhteiskunnassa kunnioittamalla ylempiään ja suhtautumalla hyväntahtoisesta alempiinsa. Elämä muodostui tällaisista ihmissuhdepareista: hallitsija ja ministeri (esimies ja alainen), mies ja vaimo, isä ja poikaa, vanhempi ja nuorempi veli sekä vanhempi ja nuorempi ystävä (opettaja ja oppilas).

Näistä etenkin vanhempainkunnioitus ja vaimon sekä lesken hyveellisyys ansaitsivat julkista huomiota historiankirjoja myöten. Vanhempainkunnioitukseen kuului kuuliaisuuden ohella suvun maineen ja omaisuuden ylläpitäminen sekä esi-isäin kultin ja sukulinjan jatkaminen.

Kungfutselainen ihanneihminen oli syntynyt aikanaan feodaaliajan ihanteiden ja ritarikoodin pohjalta. Niinpä hyveellinen henkilö toteutti elämässään seuraavia varsin järkeviäkin arvoja: humaanisuutta, ren, rituaaleja, li, oikeudenmukaisuutta, yi, humaania viisautta, zhi, sekä uskollisuutta ja rehellisyyttä, xin.

Muutamissa kohdin tarkempi määrittely on paikallaan. Ren tarkoitti muiden huomioimista yhteisen turvallisuuden luomiseksi, ihmisrakkautta siten, että läheisiä ja moraalisesti hyviä rakastettiin eniten. Li tarkoittaa oikeastaan sosiaalisen käytöksen normeja ja siihen sisältyvät rituaalien ohella esimerkiksi vanhempienkunnioitus. Näitä käsitteitä tasoitti yi, joka edellytti olosuhteiden mukaista toimintoja.

Erittäin tärkeänä piirteenä kungfutselaisuudessa on itsensä kehittäminen. Niin rituaalit kuin sosiaalinen käyttäytyminen olivat sekä tämän kehityksen mittareita että kehittymisen välineitä.

Teoriassa kungfutselaisuus loi mahdollisuuden elämään vailla yliluonnollisia elementtejä. Rituaalit saatettiin tulkita itsensä kehittämiseksi, perinteen säilyttämiseksi ja sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Kungfutse itse on sanonut ihmisten palvelun kulkevan henkien palvelun edellä. Uuskungfutselaisuuden myötä yliluonnollisuus karsiutui entistäkin voimakkaammin.

Vaikka kungfutselaiset arvot olivat yläluokan arvoja, ne välittyivät paikallisen eliitin kautta koko kansalle.

Taolaisuus

Myös taolaisuus on antanut ihmisten käyttäytymiselle erään esikuvan. Periaatetta kutsutaan wu weiksi ja käytännössä se tarkoittaa tapahtumien luonnollisen kehityksen selvittämistä. Termi on joskus käännetty toimimattomuudeksi, sillä taustalla on ajatus siitä, että yin-yang -periaatteen mukaisesti ei kannata pyrkiä pontevasti päämääräänsä, koska siten vain aiheuttaa tavoitteiden kääntymisen itseään vastaan. Taolainen ihmisihanne ei kuitenkaan ole toimimaton vaan luonnonvastaisista pyrkimyksistä luopunut.

Taolaisten tavoitteena oli kuolemattomuus tai ainakin pitkä ikä sekä maagisten voimien hallinta. Avuksi kuolemattomuuden saavuttamisessa otettiin alkemia, ruokavalio, voimistelu, hengitysharjoitukset ja elämänvoimaa lisäävä seksuaalinen kanssakäyminen. Tasapuolinen ravinto ja erilaiset varjonyrkkeilylajit ovat esimerkkejä taolaisuuden säilyneestä vaikutuksesta kaikissa kansankerroksissa terveyden ylläpitäjinä. Maagisten kykyjen avulla saattoi taas päästä riemukkaisiin tuloksiin: viisas saattoi matkustaa vailla ruumistaan, omistaa kokoonkäärittävän muulin, asua kurpitsassa tai muuttaa itsensä vaikkapa puuksi tai kalaksi.

Taolaisen käytännön käsittely on jossain määrin ongelmallista. Oppi on aiemmin jaettu filosofiseen ja uskonnolliseen taolaisuuteen filosofisen taolaisuuden ollessa lännessä yleisemmin tunnettu oppirakennelma. Käytännössä tavallisempi muoto on kuitenkin ollut kansanomainen taolaisuus, johon liittyvät maagiset päämäärät, erilaiset luonnonhenget ja värikäs jumalmaailma. Toisaalta senkin harjoittaja saattoi pyrkiä taolaiseen itsensäkehittämiseen. Nykyisin ollaan sitä mieltä, ettei kansanusko suinkaan ole filosofian rappeutunut muoto, vaan että molempien alkuperä on jo taolaisuuden klassikkoa Dao de jingiä edeltäneissä ajoissa.

Kuitenkin yläluokan ja tavallisen kansan taolaisuudessa oli eroja. Yläluokan edustajalla oli varaa taolaisten ihailemaan maailmasta vetäytymiseen, mietiskelyn ja luonnonläheisyyden yhdistämiseen. Tällaisen taolaisuuden harjoittajia olivat Hajaannuksen ajan (221–589) Bambulehdon seitsemän viisasta, jotka etsivät onnea yksinkertaisesta viinin ja runouden täyttämästä elämästä. Yläluokan edustaja toteutti myös taiteita harjoittaessaan taolaista maailmankuvaa, kosmista yhteyttä. Taiteellinen luominen olikin tärkeä osa hänen elämäänsä, sillä oppineen miehen taitoihin kuului synnyttää taidokasta runoa mitä moninaisimmissa tilanteissa ja maalaustaiteen huippuina arvostettiin nimenomaan amatöörien töitä.

Vaikka oppineiden ihmisten keskuudessa ei mikään ollut puhtaasti pahaa, ei tavallisen rahvaan ajattelussa näin välttämättä ollut. Luonnonvoimien suosiollisuudesta riippuvaiselle maanviljelijälle tulva tai kuivuus oli monenlaisten pahojen henkien vaikutusta. Niinpä näitä pahoja yin-henkiä, gui , pyrittiin torjumaan uhrein, loitsuin ja amuletein. Toisaalta yritettiin saada hyvät yang-henget, shen, voittamaan pahat vihollisensa.

Taolaisista koulukunnasta eteläinen oli keskittynyt juuri sopivien amulettien valmistukseen, pahojen henkien poismanaamiseen, ennustuksiin, ihmeparannuksiin ja meediotoimintaan. Eteläisen koulukunnan papit viettivät normaalia perhe-elämää muuttuen virkansa harjoittajiksi vain tiettyjä tehtäviä varten. Sen sijaan pohjoinen Song-aikana (9600–1279) syntynyt koulukunta oli omaksunut buddhalaisilta luostarilaitoksen eikä sen seuraajat suorittaneet maagisia tehtäviä. Pekingin Vaikean pilven luostari puolestaan oli joogaan ja mietiskelyyn panostava Täydellisen oivalluksen koulukunnan keskus.

Buddhalaisuus

Kiinalainen buddhalaisuus poikkeaa merkittävästi intialaisesta esikuvastaan. Filosofinen buddhalaisuus ei koskaan saavuttanut Kiinassa merkittävää asemaa, etenkin kun 700-luvulla yhteydet opin syntymämaahan Intiaan katkesivat. Ainoana poikkeuksena on Tiantai-lahko, jonka korkeimpana tekstinä pitämää Lootus-sutraa ei ole juurikaan Itä-Aasian ulkopuolella arvostettu.

Rahvaan keskuudessa lahkoista suosituimmaksi kehittyi puhtaan maan koulukunta, jonka mukaan Gautama Buddhan opetuksista poiketen pelastukseen riittivät uskonteot ja Buddhan nimen lausuminen. Alun perin jumalaton uskonto muuttui buddhien ja bodhisatvojen (maailmaa säälineiden valaistuneiden, jotka jäivät auttamaan ihmiskuntaa pelastukseen) palvonnaksi. Suosituimpia heistä olivat Omituo fo (Amitabha buddha), Mile (Maitreya) ja Guan Yin (Avalokitesvara), joka Kiinassa oli saanut naisen hahmon. Nirvanan, kaiken olevaisen katoamisen sijasta uskovaisten tavoitteiksi tulivat kiinalaisittain ”Läntisen paratiisin” ihanuudet. Puhtaan maan koulukunnan myötä kiinalaiseen mytologiaan tuli myös helvettien pelottava ketju.

Länsimaissa tunnetaan kiinalaisista buddhalaisista lahkeista parhaiten chan, japaniksi zen. Chan omaksui paljon taolaisia arvoja, kuten yksinkertaisten, arkipäiväisten askareiden kautta saavutettavan valaistumisen. Taolaista oli todellisuuden ilmeneminen kaikessa, ja taolaisittain painotettiin myös, ettei perimmäistä totuutta voitu tai tullut yrittääkään ilmaista sanoin. Chanissa valaistumista etsittiinkin intuition, shokkivaikutusten ja paradoksien välityksellä.

Tavalliselle kansalle taolaisuudella ja buddhalaisuudella ei välttämättä ollut eroa. Buddhalaisiin luostareihin tultiin rukoilemaan lapsionnea, parannusta tauteihin tai suojelusta matkalle, siinä missä taolaisiinkin. Paitsi taolaisia myös buddhalaisia munkkeja värvättiin ajamaan pois pahoja henkiä, sekä lukemaan rukouksia kuolemantapausten jälkeen. Sitä paitsi buddhalaisiin teksteihin oli tullut taolisia arvoja jo käännettäessä opinkappaleita kiinaksi kieleen vakiintunein termein, ja toisaalta taolainen munkkilaitos omaksui monia buddhalaisia piirteitä. Niinpä jako buddhalaisiin, taolaisiin ja kungfutselaisiin pyhäkköihin saattaa monissa tapauksissa olla harhaanjohtavaa, etenkin kun temppeleitä oli perustettu myös ”kolmelle opille”.

Buddhalaisuuden merkitys Kiinan poliittisessa elämässä väistyi Hajaannuksen aikaisen (221–589) kultakauden päätyttyä ja yhtenäisvaltion jälleen muodostuttua. Vielä Tang-aikana (618–906) buddhalaisluostarit olivat merkittäviä maanomistajia kunnes keisari Wu Zong takavarikoi luostarien maat valtiolle 800-luvulla. Valtion viralliset arvot olivat taas kungfutselaisia arvoja, joten niitä suodattui ja myöskin pakotettiin buddhalaiseen uskoon. Munkkienkin velvollisuudeksi tuli esimerkiksi viettää suruaikaa vanhempiensa kuoltua.

Uskonto kodissa

Kiinalaisessa kodissa uskontoon törmäsi heti ovella. Ovenpuoliskoihin maalatut tai kiinnitetyt ovenvartijajumalat, joiden elävät esikuvat suojelivat aikanaan Tang-keisari Tai Zongin yöunta, pitivät pahat henget loitolla. Samaan vaikutukseen pyrittiin myös oven takana olevalla suojaseinällä, sillä vain suorakulmaisesti liikkuvat henget eivät päässeet sen ohi.

Joka perheen harjoittamaan esi-isien palvontaa on jo käsitelty tässä artikkelissa. Heidän alttarinsa ohella jokaisessa keittiössä oli kodin suojelijan Lieden jumalan ja hänen vaimonsa paperikuvat. Joka vuosi uudenvuoden ympärillä Lieden jumala teki matkan taivaaseen raportoimaan perheen toimista. Saattaessaan pariskunnan matkalle polttamalla paperikuvat perhe laittoi Jumalan suuhun tahmaisen karamellin varautuen siihen, että yhteentakertunein huulin liedenjumala saattoi vain nyökätä esimiehilleen perheen toimista tiedusteltaessa.

Lisäksi perheessä saattoi olla alttareita myös muille jumaluuksille. Guan Yiniä palveltiin lähes jokaisessa kodissa hedelmällisyyden ylläpitäjänä ja sairauksien parantajana. Oppineissa perheissä oli usein alttari virkatutkintojen Jumalalle Kuixingille. Lisäksi kodeissa juhlittiin yleisesti vaurauden jumala Cai Shanin syntymäpäivää.

Kungfutselaisuus poliittisessa elämässä

Keisarillisen Kiinan valtion virallinen oppi oli kungfutselaisuus. Virkatutkintojen kautta valtio suosi kungfutselaista oppineisuutta ja toisaalta valvoi sitä. Säätämällä tietyt tekstit ja määrätyt kommentaarit tutkintovaatimuksiksi valtio loi arvoiltaan yhtenäisen eliitin. Teoriassa, ja käytännössäkin, tutkinnot antoivat kaikille kyvykkäille miehille mahdollisuuden nosta yhteiskunnan yläluokkaan.

Virkatutkinnot vaativat osallistujilta tiettyjä taitoja, kuten klassikoiden hallitsemista ja kirjallista lahjakkuutta, ja mittasivat täten ainakin jollakin asteikolla tutkintojen läpäisijöiden kyvykkyyttä. Nämä taidot eivät tosin aina vastanneet virkatehtävässä eteen tulevien ongelmien vaatimuksia. Toisaalta tutkinnot edellyttivät kiinan kielen vaikean kirjoitusjärjestelmän hallitsemista. Kirjoitustyyli osoitti kungfutselaisten mielestä henkilön moraalin tasoa, ja moraalisen ihmisen oletettiin löytävän parhaiten ratkaisut ongelmatilanteissa.

Alun perin menneisyyttä ihannoineesta opista tuli käytännössä myös muutoksen voima. Jo Han-dynastian aikana kungfutselainen eliitti asettui yhtenäisvaltion kannalle, ja ajan myötä kungfutselaisuuden vaatimukseksi tuli mukautua ajan haasteisiin. Niinpä mvös reformistiset aatteet tulivat aina oman vuosisatamme alkuun asti kungfutselaisuuden piiristä. Sellaiset merkittävät uudistusmiehet kuin Wang Anshi (1021–1086) ja Kang Youwei (1858–1927) kokivat itsensä nimen omaan kungfutselaisiksi.

Erilaiset koulukunnat, jotka kukoistavat virallisen, tutkinnoissa mitattavan, opin rinnalla, antoivat mahdollisuuden valtavirrasta poikkeavien näkemysten esittämiseen. Tutkinnoissa painotetun teorian sijaan koulukunnat saattoivat suuntautua käytännön hallintoon tai jopa muinaisten tekstien alkuperän selvittämiseen.

Han-kaudesta lähtien kungfutselaisuus sulatti itseensä monia aiemman kilpailijansa legalismin piirteitä. Täten suhtautuminen vaikkapa lainkäyttöön oli kaksinainen. Yhtäältä korostettiin kungfutselaisittain ihmisten keskinäisen käyttäytymisen normeja, joiden katsottiin tehokkaimmin estävän rikokset. Toisaalta, luonnollista järjestystä loukattuaan rikollinen saattoi varautua ankaraan rangaistukseen, jonka myös osaltaan katsottiin ehkäisevän tulevia rikkomuksia. Samoin legalistien kehittämät valvontayksiköt otettiin Ming-aikana uudelleen käyttöön.

Kungfutselaisuuden taholta ei yleensä koitunut valtiolle uhkaa. Päinvastoin kungfutselainen oppineisuus integroi tehokkaasti kyvykkäimmän väestönosan valtion palvelukseen. Samoin kungfutselaisuus loi koko Kiinaan yhtenäiset käyttäytymisen ja elämän ihanteet ja toimi näin muuten hajanaista ja laajaa valtiota yhdistävänä tekijänä.

Vastapaino

Buddhalaisuudesta tai taolaisuudesta ei muodostunut kungfutselaisen oppineisuuden kilpailijoita. Useimmiten näiden uskontojen harjoittajat olivat tavallisen rahvaan edustajia, jotka saattoivat jopa etsiä luostareista pakoa nälältä tai rikollisten tekojensa rangaistuksilta. Toisaalta kungfutselainen oppineisuus oli hivuttautunut myös luostareihin, eikä ollut mitenkään tavatonta, että näissä opetettiin kungfutselaisia klassikoita.

Valtion kannalta nämä uskonnot opettivat hyviä arvoja, mutta toisaalta luostarien maallista valtaa pelättiin. Samalla lailla kuin Kiinan valtio pyrki valvomaan kansalaisiaan, se yritti valvoa myös uskonnollisia yhteisöjä. Tähän oli myös aihetta, sillä monet kapinat lähtivät juuri uskonnollisista yhteisöistä tai salaseuroista, olipa Ming-dynastian (1368–1644) perustaja itsekin toiminut buddhalaisena munkkina. Tällä tasolla buddhalaisuus ja taolaisuus tarjosivat todellisen vastapainon valtion viralliselle opille.

Etenkin taolaisuus oli kungfutselaisuuden vastapainona myös yläluokan elämässä. Virkavelvollisuuksien suorittamisen ja yhteiskuntaelämän lomassa se tarjosi hiljaisia mietiskelyn ja luonnonläheisyyden hetkiä. Yhteisön vaatimusten paineessa taolainen ajattelu tarjosi yksilöllisiäkin arvoja.

Jumalmaailma

Niin kungfutselaisuudessa, taolaisuudessa kuin buddhalaisuudessa on elementtejä, jotka suosivat kosmista järjestystä vailla jumalmaailmaa, kenties vain jonkin tarkemmin määrittelemättömän korkeamman voiman ohjauksessa. Alkuperäisiin buddhalaisiin ja taolaisiin kirjoituksiin jumalat eivät lainkaan sisälly.

Taolaiset temppelit omaksuivat kansanuskoon sisältyvät jumaluudet suojelukseensa alun perin ilmeisesti lisätuloja saadakseen. Nämä jumaluudet saivat tunnustetun aseman valtionkin taholta. Valtio huolehti virallisten jumaluuksien luetteloinnista ja monista uskonnollisista rituaaleista keisarin suorittamista taivaan ja maan sekä keisarillisten esi-isien menoista. Niin taolaista kuin buddhalaistakin perua olevat jumaluudet olivat myös suosittuja taidekäsityötuotteiden aiheita.

Kiinalainen jumalmaailma muistutti valtion rakennetta hierarkiapyramideineen, jossa kunkin jumaluuden paikka oli määrätty. Näitä jumaluuksia saatettiin kohottaa tai laskea arvoasemassa tai jopa erottaa tehtävistään. Usein jonkin vanhemman jumaluuden paikan otti toinen. Taivaan poikana keisarin tehtäviin kuului sopivaksi katsottujen henkilöiden saattaminen tehtäviinsä myös jumalmaailmassa. Niinpä merkittävä osa kiinalaisista jumaluuksista oli todella eläneitä henkilöitä, jotka kuoltuaan jatkoivat tehtäviään toisessa maailmassa. Kansantarinoissa saattoi eläväkin virkamies pitää yhteyttä edesmenneiden ystäviensä tai edeltäjiensä kautta jumalmaailman henkilöihin tai jopa suorittaa itse tehtäviä vaikkapa unen välityksellä Jadekeisarin valtakunnassa.

Jumalmaailmaan koostui luonnonilmiöiden ja maamerkkien hengistä ja näiden ilmiöiden edustajista, ammattikuntien ja kotien suojelijoista, jumaliksi korotetuista merkkihenkilöistä ja kuolemattomista.

Luonnonhengistä tunnetuimpia olivat vesistöjä ja sadetta hallitsevat lohikäärmeet, joista merkittävimpiä olivat neljän meren lohikäärmeet kaloista ja ravuista koostuvine armeijoineen. Lohikäärmeitä pidettiin hyväntahtoisina otuksina, joskin niiden äkkipikaisuus saattoi joskus tuottaa rankkasateita ja tulvia. Muita luonnonjumaluuksia oli asetettu mm. ukkoselle ja tähdille, joista Pohjantähden oletettiin täyttävän toiveita.

Kuolemattomien oletettiin elävän Shandongin edustalla Penglain saarella tai Lännen kuningataräidin suojissa Kunlun-vuorilla. Tunnettuja ovat paitsi ”Kahdeksan kuolematonta” myös kolminaisuus Fu, Lu ja Shou eli varakkuus, virka-asema ja pitkä ikä, siis viimeistä lukuunottamatta filosofisesti varsin epätaolaiset hyveet.

Jumalmaailmassa pätivät taolaiset luonnonlait: jumaluudet lentelivät ympäriinsä pilvillä ja nauttivat aika ajoin elämän eliksiirejä, joita Lännen kuningataräiti heille persikoista valmisti. Taolaisella magiikalla pitkäkin matka hoitui yhdellä harppauksella, ja jumaluudet kykenivät muuttamaan muotoaan esimerkiksi liikkuessaan maan päällä. Tunnetuin tapaus oli Erlang, jolla oli eri muotoja peräti 72.

Jadekeisaria pidettiin jumaluuksista korkeimpana, vaikka hänenkään asemansa ei ollut ikuinen. Yleensä yhdessä Ling Baon ja Lao Zin (Laotse), edeltäjänsä ja seuraajansa, kanssa hän muodosti taolaisuuden tärkeimmän kolminaisuuden, joka alun perin oli synnytetty kilpailemaan buddhalaisen kolminaisuuden kanssa. Tämä kolmikko ei kuitenkaan ollut maallisten palvojien suosiossa, he kun osoittivat pyyntönsä mieluummin niille jumaluuksille, jotka suoraan pystyivät vastaamaan heidän pyyntöihinsä. Suosittuja jumaluuksia olivat esimerkiksi jo aiemmin mainittu Guan Yin, kirjallisuuden jumala Wen Chang, joka asusti Ison karhun tähdistössä, sekä sodanjumala Guan Di, jonka vastuualueeseen kuuluivat niin sairauksien parantaminen, demonien karkottaminen, epäoikeudenmukaisten naapurien ja virkamiesten rankaisu kuin ennustaminenkin. Paikalliset ja yhteiskuntaluokkien väliset erot olivat eri jumaluuksien arvostamisessa suuret.

Vaikka Jadekeisari olikin eräs niistä jumaluuksista, jonka vastuulle ihmisten luominen on pantu, ihmiskohtaloista päättämisen hän oli luovuttanut eteenpäin. Taishanilla asuva Itäisen huipun keisari päätti alaisineen esimerkiksi eliniästä ja virkauran kehityksestä. Naisista ja lapsista huolehti hänen tyttärensä Sheng Mu.

Uskontojen sekoittuminen näkyy myös jumalmaailmassa. Niin Buddha kuin Guan Yinkin olivat saaneet merkittävän sijansa tuonpuoleisessa maailmassa, jossa he asuttivat Läntistä paratiisia. Toisaalta taas alun perin taolainen vaurauden jumala Cai Shen otettiin suosionsa vuoksi myös buddhalaisiin temppeleihin.

Kaupunginjumalat olivat luonteeltaan selvästi kungfutselaisia. He hoitivat piirikunnan alueella maallisen tuomarin tehtäviä vastaavia toimia henkien maailmassa, kuten huolehtivat väestökirjanpidosta ja ottivat vastaan henkien maailman valvontayksiköiltä tietoja niin elävien kuin kuolleittenkin asioista. Keisari nimittikin heidät näihin tehtäviin määräajaksi, usein maallisen vastineensa virkakautta mukaillen kolmeksi vuodeksi, yleensä vastaavaa maallista virkaa aiemmin hoitaneiden parista.

Piirikunnantuomarin oletettiin pitävän tiiviisti yhteyttä kaupunginjumalaan ja vastaanottavan tältä tietoja esimerkiksi vaikeissa rikostapauksissa. Vastanimitetyn piirikunnantuomarin ensimmäisiä tehtäviä uudessa toimessaan oli viettää yö kaupunginjumalan temppelissä, joka oli järjestetty aivan maallisen maistraatin mukaisesti. Kaupunginjumala piti puolestaan yhteyttä esimiehiinsä, joten kaupunginjumalalta etsittiin apua esimerkiksi kuivuuteen. Tällöin jumalan patsas saatettiin tuoda ulos kuumuuteen, kunnes sadetta taas saatiin.

Hyvän onnen etsintä

Joskaan ei ehkä kiinalaiseen uskontoon niin ainakin taikauskoon kuuluu hyvän onnen etsintä. Kiinalaisen elämä sujui vuosittain julkaistujen kalenterien määrittelemien hyvien, huonojen ja neutraalien päivien merkeissä. Etenkin tärkeille tapauksille, kuten häille tai liikeneuvotteluille, oli syytä varata onnekas päivä.

Päivien ohella myös paikan soveliaalla sijainnilla oli merkitystä. Etenkin Etelä-Kiinassa suositun geomantian eli fengshuin avulla luonnosta etsittiin yin– ja yang -voimien välisiä energiavirtoja, joiden katkaiseminen oli tuhoisaa, mutta joihin nähden oikein sijoitettua rakennusta seurasi hyvä onni. Uusien rakennelmien myötä energiavirrat kuitenkin muuttuivat, joten epäonnen sattuessa saattoi olla aiheellista siirtää vaikkapa suvun haudat paremmalle paikalle.

Kiinalaiset tunsivat myös loputtoman määrän onnea, etenkin vaurautta ja pitkää ikää tuottavia symboleja. Tunnettuja ovat useissa näyttelyissäkin esillä olleet uudenvuodenkuvat, mutta onnekkaita symboleja löytyy kiinalaisista maalauksista yleisemminkin. Mandariinisorsapari merkitsi avio-onnea, kun taas ikivihreä mänty tarkoitti pitkää ikää. Lisäksi vastaavissa tehtävissä toimivat tietyt kirjoitusmerkit, joilla yleensäkin oli hyvää tarkoittava tai jopa pahaa karkottava vaikutus.