Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 3/1990

Kiinan kulttuuri on ollut hyvin perhekeskeinen. Kaikesta yhteiskunnan muutoksesta huolimatta se on sitä vieläkin. Isänvaltaisuus, vanhojen valta, perheen suuri osuus avioliiton solmimisessa jne. ovat ainakin osaksi totta tänäkin päivänä. Kiinassa perhe on käsitetty ehkä vielä suuremmassa määrin kuin muualla yhteiskunnan kantavaksi perusyksiköksi. Yhteiskunnan normit ja Kiinan perinteinen ideologia, ns kungfutselaisuus, korostivat perheen ja perhesuhteiden merkitystä.

Yksilö asetettiin rooliin, jossa hänen ikänsä, asemansa sukupolvien ketjussa ja sukupuolensa määrittivät hänen asemansa. Kungfutselaisuuden ns. viisi tärkeää suhdetta olivat kaikki itse asiassa joko perhesuhteita tai niiden laajentumia. Yksilön odotettiin noudattavan käytöksessään perhehyveitä, ennen kaikkea lasten kunnioitusta vanhempia kohtaan (xiao) sekä veljellistä alistumista vanhemman veljen tahtoon (di).

Nämä suhteet heijastuivat yhteiskuntaankin: ns. viiteen suhteeseen kuuluivat perhesuhteiden laajentumina myös keisarin ja alamaisen sekä ystävän (opettajan) ja ystävän (oppilaan) suhde. Keisaria tuli kunnioittaa lasten uskollisuudella ja virkamiehiä veljellisellä alistumisella, keisari oli kansan isä (fu), kansa hänen lapsiaan (zi) ja koko Kiina suuri perhe (da jia).

Perhe lainsäädännössä

Perheen merkitys näkyi sekä lainsäädännössä että hallintokäytännössä. Valtio otti lainsäädännössään huomioon perheen nimenomaan yksikkönä. Toisaalta se määrätyissä tapauksissa asetti koko perheen yhteisvastuuseen: mm. valtiollisista rikoksista tuomio kohtasi koko perhettä. Toisaalta se ei herkästi ottanut käsiteltäväkseen perheen sisäisiä juttuja.

Virallisessakin lainkäytössä asema vaikutti rangaistukseen: jos isä löi poikaa, rangaistus tuli ainoastaan, mikäli poika kuoli, jos taas poika löi isää, oli seurauksena kuolemantuomio, vaikkei mitään vammaa olisi aiheutunut. Syyttäessään perhestatukseltaan korkeampaa henkilöä kantelijakin tuli saamaan rangaistuksen – vaikka syyt olisi ollut todenperäinen ja johtanut siihen , että myös syytetty tuomittiin. Perheen sisäisissä varkaustapauksissa rangaistukset olivat taasen alhaisempia kuin ulkopuolisiin kohdistuneissa omaisuusrikoksissa.

Valtio pyrki vahvistamaan perheen voimaa ja yhtenäisyyttä. Laeissa oli runsaasti säädöksiä sukulaisuussuhteista. Näissä määriteltiin esimerkiksi sukulaisuuden asteet, ns fu wu. Termi tarkoittaa sananmukaisesti ”viittä asua” ja viittaa viiteen erilaiseen suruasuun, joita eriasteiset sukulaiset joutuivat käyttämään omaisen kuoltua.

Suhteet ulottuivat kaikkiin saman henkilön miespuolisiin jälkeläisiin ja näiden vaimoihin viidenteen polveen asti. Suruvelvoitteet ulottuivat 3 kuukauden suruajasta pikkuserkusta seuraavan asteen sukulaisen tai tämän vaimon osalta aina 27 kuukauteen surtaessa isää tai äitiä. Käytännössä ei tosin varsinkaan perheasemaltaan alempia näin kauan surtu.

Toisaalta Kiinan viranomaiset eivät siis hevin puuttuneet perheen sisäisiin asioihin. Kiinalainen lainsäädäntö keskittyi hallinto- ja rikosoikeuteen. Monet taloudellisen lainsäädännön kysymykset eivät tulleet valtion oikeuden piiriin. Samoin oli laita yleensä perheiden ja sukujen sisäisten asioiden. Avioliitosta, avioeroista ja perintäasioista sovittiin sukujen ja klaanien keskuudessa. Myös naapurusten välisissä riidoissa oli normaalia, että sovittelua haettiin paikallisesta tapaoikeudesta.

Pienet rikosasiatkaan eivät yleensä johtaneet muodolliseen oikeudenkäyntiin, vaan perheiden, sukujen ja paikallisyhteisöjen vanhimmat ratkaisivat asiat ja määräsivät korvaukset. Asiat tulivat valtion oikeuteen korkeintaan saamaan lopullisen ja muodollisen vahvistuksen. Virallisen ideologian ohella valtion hallinnon alimitoitus oli tosin asiantilan yksi selitys.

Perhesiteiden laajuus

Kiinalaisen ideaalin mukainen perhe oli laaja. Perhesiteet, etenkin isän puolelta laskettiin tarkkaan ja sukulaisiksi miellettiin meidän mielestä kaukaisetkin henkilöt. Yhdessä asuva ideaaliperhe ei käsittänyt ainoastaan ydinperhettä, miestä, vaimoa ja lapsia, vaan useamman sukupolven, mieluummin niin että siihen sisältyi useampia ydinperheitä.

Kiinalaisessa ajattelussa esitetään ihanteena ainakin kolmen tai jopa viiden sukupolven perhe, jossa kaikki asuvat saman katon alla ja jossa perintöä ei ole jaettu. Tämän ihanteen yleinen ja voimakas esiintyminen kiinalaisessa keskustelussa sekä filosofiassa ja kaunokirjallisissa teksteissä on saanut pitämään sitä tyypillisenä ja hallitsevana muotona. Itse kiinalaisetkin ovat uskoneet sellaisen ideaaliperheen yleiseksi perhemuodoksi.

Käytännössä laajentunut perhe oli kuitenkin harvinaisuus. Sellaisen ylläpitäminen vaati nimittäin suurta varallisuutta. Kaikesta päättäen sitä tavattiin vain hyvinvoivien säätyläisten ja varakkaiden kauppiaiden perheissä, joilla oli varaa ylläpitää suurta määrää perheenjäseniä joilla ei ollut tuloja sekä laajaa palveluskuntaa. Normaalisti viimeistään isän kuolema ja perinnön jako hajottivat suurperheen ydinperheiksi – perinnönjaossahan kaikki pojat saivat yhtä suuren osuuden.

1900-luvun alusta ja jo 1800-luvultakin on tutkimuksia, jotka osoittavat ydinperheen olleen todellisuudessa jo vallitseva yksikkö. Nykyisin uskotaan, että näin on ollut laita jo aikaisemminkin. On tietenkin mahdollista, että keisarikunnan parina viimeisenä vuosisatana, jolloin väkiluku kasvoi voimakkaasti, väestön pääosan elintaso aleni niin, että suuren jälkeläismäärän ylläpitäminen tuli entistä vaikeammaksi: suurperheet vähenivät.

Mikä oli syynä laajennetun perheen arvostukseen kiinalaisten parissa? Yksi syy oli perhesiteitä kunnioittava ideologia, mutta ideaalin jonkunlaajuinen toteutuminen vaatii siitä koituvaksi jotakin yhteiskunnallista etua. Tätä on yritetty keksiä. Yksi taloudellinen tekijä on saattanut olla halu pitää omaisuus yhtenäisenä ja yhteisessä käytössä. Kiinalainen tapa määräsi kaikille pojille yhtä suuren perinnön – tytär ei saanut varsinaista perintöä maasta tai kiinteistöistä. Näin omaisuudet eivät pysyneet suurina ilman omistuksen yhteisyyttä. Oli usein edullisempaa hoitaa suurta taloutta yhdessä kuin pieniä erikseen, tämä salli myös perheen sisäisen työnjaon.

Toiset tutkijat ovat epäilleet suurperheen taloudellista mielekkyyttä: sillä oli pikemminkin poliittista merkitystä suhteessa muihin perheisiin ja valtiovaltaan. Se saattoi olla myös edullinen kulttuurin siirtämisen väline. Lisäksi sitä tavattiin lähinnä säätyläisperheissä, joissa varakkuuden näyttäminen on aina ollut yhtä tärkeää kuin sen omistaminen.

Virkamiesperheissä yhteisyys saattoi auttaa myös omaisuuden säilymistä. Muiden kuin virkamiesten omaisuuteen valtio helpolla tarttui kovin käsin, mutta virkamiehen suurperhe saattoi säästyä kokonaisuudessaan näiltä puuttumisilta. Kompromissia suurperheen yhtenäisyyden ja täydellisen yksityisomistuksen välillä edusti monessa suhteessa ns. klaani, jossa osa omistuksesta oli yhteistä, osa taas ei, joten erilliset ydinperheet saattoivat saada myös yhteisomistuksen tuomaa
hyötyä.

Isänvaltainen perhe

Kiinalainen perhe oli vahvasti isänvaltainen ja sidoksissa isän kotipaikkaan. Sukulaisuus laskettiin miehen puolelta ja perhe asettui asumaan miehen suvun kotipaikalle. Sukulaisuudessa huomioitiin miltei yksinomaan miehenpuolinen sukulaisuus. Tässä on ero länsimaiseen käytäntöön, jossa isänpuolinen suku on koettu ainoastaan jonkin verran äidinpuoleista tärkeämmäksi. Sukulaistermejä Kiinan kielessä on hyvin runsaasti: niistä suurin osa liittyy isänpuoleiseen sukuun. Äidinpuoleisessa ikä ja sukupolvi eivät ole samalla tavalla tärkeitä ja siksi termejäkin oli vähemmän. Näin ideologiassa, mutta käytännön elämässä ja taloudellisissa suhteissa äidinpuoleiset sukulaiset saattoivat olla kyllä tärkeämpiä kuin isänpuoleiset.

Sekä laki että perinteet estivät avioliitot isänpuolelta laskettujen sukulaisten kanssa. Yleinen tapa oli, että sellaista aviopuolisoa ei voinut ottaa, jolla oli sama sukunimi, vaikka todistettua sukulaisuutta ei olisi ollutkaan. Avioituminen sellaisen samannimisen henkilön kanssa, joka oli yhteisen isoisän jälkeläinen, oli kaikissa oloissa mahdotonta. Sen sijaan äidin puolelta tällaisia esteitä ei ollut, varsin tavallista oli muun muassa että mies avioitua äidin veljentyttären kanssa.

Nainen siirtyi avioliitossa miehensä sukuun. Normaalia oli, että uusperhe asettui isänpuoleiseen perheeseen, yleisesti osaksi sitä, mutta ainakin sen läheisyyteen samalle paikkakunnalle. Kiinan maaseudulla oli tavallista, että vaimo tuotiin kokonaan toisesta kylästä.

”Tulkoon sinulle tuhat poikaa”

Kun perhe isänlinjaisena jatkui ainoastaan pojan kautta ja tytöt olivat vain kasvatettava, mutta sitten toisille luovutettava hyödyke, oli pojan syntymä äärimmäisen tärkeä perheelle. Ensinnäkin se saattoi varmistaa vanhemmille elannon vanhuuden päiville, mutta poika myös jatkoi sukupolvien ketjua ja piti yllä esi-isien palvontaa. Tyttären mahdollisuudet auttaa näissä asioissa olivat vanhassa Kiinassa jokseenkin olemattomat. Poika tuli jatkamaan sukua, tyttäret taas siirtyivät avioliiton myötä toiseen sukuun.

Luonnollisesti yleinen toivotus ”Tulkoon sinulle sata poikaa ja tuhat pojanpoikaa” ei aina edes osaksi toteutunut. Köyhälle perheelle, joka joutui kamppailemaan ankarasti hankkiakseen jokapäiväisen leipänsä, ei ollut mahdollista kasvattaa aikuisiksi lukuisia poikia. Lapsikuolleisuuden ohella heidän määräänsä rajoittivat sellaiset seikat kuin lapsiluvun tietoinen rajoittaminen (yleensä täydellisen seksuaalisen pidättyvyyden kautta), myöhäinen avioituminen, lasten tappaminen ja myyminen.

Lasten surmaaminen ja hylkääminen

Lasten tappamisesta tai hylkäämisestä ei ole tarkkoja tietoja. Mahdollisesti se ei ollut niin yleistä kuin joskus on luultu. Esimerkiksi eurooppalaiset tarkkailijat 1800-luvulla eroavat käsityksissään lasten surmaamisen yleisyydestä. Useiden mielestä se ei ollut sen yleisempää kuin Euroopassakaan, toiset taas laskivat, että esimerkiksi Fujianin maakunnassa 20 prosenttia tyttövauvoista surmattiin.

Jokseenkin yksinomaan tyttöjä surmattiin. Lapsia voitiin myös myydä. Tällöinkin kysymyksessä olivat useimmiten tytöt. Yleisin lasten luovutussysteemi antoi vanhemmille periaatteessa tietyn tarkkailuoikeuden. Ostajan piti ruokkia ja vaatettaa tyttö, kunnes tämä tuli naimaikään, ja löytää tälle sitten aviomies. Käytännössä tilanne ei suinkaan aina ollut näin onnekas. Poikien kohdalla myyminen, surmaaminen tai heitteillejättö oli epätavallista, sillä heidät voitiin antaa adoptoitaviksi.

Kiinassa taloudellisten seikkojen ohella ideologia, esi-isäin palvonta, vaati suvun jatkumista, joten lapsettomat pariskunnat jokseenkin säännöllisesti turvautuivat adoptioon. Periaatteessa adoption tuli kohdistua oikeaan sukupolveen kuuluvaan sukulaiseen, veljen tai serkun poikaan, mutta käytännössä hyväksyttiin muukin miespuolinen henkilö. Adoptoitu siirtyi kokonaan uuteen sukuunsa ja menetti oikeutensa vanhan keskuudessa.

Lapsuus

Poikaa ei uskallettu pitää todella elävänä ennekuin hän oli noin kuukauden ikäinen. Vasta silloin hän sai nimen. Nimi annettiin juhlassa, jossa syntymästä myös ilmoitettiin yhteisölle. Se oli nimeltään ”täyden kuun juhla”. Kiinalaiset ovat aikaisemmin käyttäneet useampia nimiä elämänsä varrella: tämä oli niistä varhaisin, ns. maitonimi. Syntymän tarkka aika pantiin muistiin, ennustuksia ym varten.

Syntymäpäiviä ei sen sijaan lasten osalta vietetty; itse asiassa perinteisesti jokaiselle tuli vuosi lisää kiinalaisen uuden vuoden päivänä – jopa edellisenä päivänä syntyneelle. Kun jokainen kiinalainen vielä katsottiin itse asiassa yhden vuoden vanhaksi syntyessään, tällainen kaksi päivää vanha olikin kiinalaisen laskutavan mukaan kaksivuotias! Vasta tullessaan ns. miehen ikään ja perheen suvun pääksi mies alkoi viettää syntymäpäiviään (täyttäessään 51, 61, 71, 81 vuotta).

Tytön syntymää ei juhlittu samalla tapaa, hän oli huono investointi, johon upotetut varat luovutettaisiin toiselle perheelle. Häntä varten ei järjestetty kuukausijuhlia. Hänelle riitti myös maitonimi, joka pikkuisena hänelle annettiin. Hän myös yleensä joutui kotitöihin nuorempana kuin pojat ja sai vähän koulutusta. Usein tytön jalat sidottiin, tosin ei kaikissa yhteiskuntakerroksissa tai kaikilla seuduilla. Se ei myöskään aina tapahtunut yhtä paljon jalkoja typistäen – kaikissa muodoissaan se kuitenkin korosti naisen riippuvaista asemaa. Typistetyillä jaloilla hän ei päässyt karkaamaan, muttei kyllä kelvannut kunnolla peltotöihin. Jalkojen sitominen olikin yleisempää kaupungeissa ja varakkaissa piireissä. Toisaalta esimerkiksi Kiinan viimeisen dynastian johtava heimo mantshut eivät harjoittaneet jalkojen sitomista.

Avioliitto

Aikuisuuden laskettiin alkavan avioitumisesta. Nuoruusikään perheissä kasvaneita lapsia odottikin miltei aina avioliitto. Näin oli etenkin tyttöjen kohdalla: heidän kasvattamisensa aikuiseksi merkitsi itse asiassa myös sitä, että vanhemmat ottivat tehtäväkseen heidän naittamisensa.

Normaalisti kaikki tytöt menivät miehelään. Näin on laita kaikkien tutkimusten mukaan. Eräs vuosisadan vaihteen tutkimus kertoo kylästä, jossa yksikään yli 25-vuotias nainen ei ollut naimaton. Sen sijaan saman kylän miehistä oli yli 25-vuotiaista naimattomia 43. Miehiä oli siis liikaa: poikalasten suosinta, tyttöjen heitteillejättö sekä sivuvaimojen pito johtivat siihen, ettei kaikille miehille löytynyt aviokumppania. Köyhissä perheissä saattoi joskus olla varaa vain siihen, että yksi pojista avioitui.

Avioliitto merkitsi normaalisti sitä, että miehen suku sai uuden jäsenen, vaimo taas siirtyi vanhasta perheestään pois. Tosin toisenkin lainen järjestely oli mahdollinen: varakkaissa perheissä, joissa oli vain tyttäriä, sulhanen sai tyttären sillä ehdolla, että tulevista poikalapsista vanhin laskettiin äidin sukuun ja sai sen sukunimen – tällöinkin seuraavat pojat saivat yleensä isänsä nimen ja liitettiin tämän sukuun. Tällainen äidinlinjainen avioliitto oli suhteellisen harvinainen ja arvoltaan alhaisempi.

Avioliittoa solmittaessa perhe kontrolloi yksilöä. Kysymyksessä ei ollut vapaa tahto eikä rakkaus. Avioliiton tarkoitus oli toisaalta jatkaa sukua ja pitää sukupolvien ketju murtumattomana. Toisaalta sen tarkoitus oli perheen töiden järjestely. Ei myöskään haitannut, jos se samalla loi kontakteja toisiin sukuihin, joilla oli vaikutusvaltaa tai varakkuutta. Varsin usein sulhaselta ja morsiamelta ei edes kysytty mielipidettä asiassa. Usein he, etenkin morsian, saivat tietää avioliittosuunnitelmista vasta siinä vaiheessa, kun sopimus oli jo tehty. Morsiamen kodissa olikin tapana viettää noin kuukausi ennen häitä erityinen juhla, jonka nimi oli ”päivän tietäminen”. Silloin morsiamelle kerrottiin tulevasta avioliitosta – sen jälkeen häntä alettiin erityisesti vartioida ja valvoa.

Kiinalaisen käsityksen mukaan kun kyseessä oli nimenomaan perheen kannalta tärkeä ratkaisu, päätösvalta kuului perheen kokeneille jäsenille. Varsin usein päätökset tehtiin ennen kuin tulevat puolisot olivat edes tulleet avioitumisikään. Toisaalta kiinalaisessa avioliitossa osapuolet tiesivät tarkkaan, mitä heiltä odotettiin, ja heillä oli samanlaiset perinteet ja tavoitteet. Näin tulos ei välttämättä ollut onneton.

Kiinalaista käsitystä avioliiton sopimus- ja perheluonteesta korostaa myös se, että perinteisiä seremonioita ei suoritettu missään temppelissä vaan sulhasen kotona. Merkittävin osa seremoniaa oli pariskunnan suorittama sulhasen esi-isien palvonta sekä ruuan ja juoman tarjoilu sulhasen vanhemmille sukulaisille – suurimman osan näistä menoista saattoi sulhanen yksinkin suorittaa.

Sivuvaimot

Kiinalaisella miehellä saattoi olla sivuvaimoja. Kuitenkin päävaimon status oli aina selvästi erilainen ja korkeampi. Häntä ei myöskään voinut alentaa sivuvaimoksi. Sivuvaimojen ottoon liittyi yleensä seremonioita, jotka eivät kuitenkaan olleet yhtä laajoja kuin päävaimon kyseessä ollen. Yleensä niihin liittyi myös jonkinlainen alistumisen osoitus tälle: esimerkiksi teen tarjoilu päävaimolle. Sivuvaimojen asema oli lailla säädelty; kiinalaiset insestisäädökset estivät perheen muita miehiä käyttämästä heitä hyväkseen. Sivuvaimojen poikien status oli perinnäistapojen mukaan sama kuin päävaimon poikien, esimerkiksi perinnönjaossa heidän asemansa oli yhtäläinen. Heidän oli kunnioitettava ja kohdeltava myös päävaimoa äitinään, esimerkiksi suoritettava sururituaalit myös tämän kuoltua.

Virallinen ja hyväksytty syy sivuvaimon ottamiseen oli lapsettomuus. Muita syitä oli myös statuksen kohottaminen ja varallisuuden osoittaminen – joskus myös yritys luoda persoonallisempaa ihmissuhdetta kuin ympäristön määräämässä avioliitossa. Luonnollisesti sivuvaimojen pito oli mahdollista vain varakkaille.

Naisen asema avioliitossa

Avioliitto oli naiselle vielä ratkaisevampi tapahtuma kuin miehelle. Mies pysyi kuitenkin omassa perheessään, tutussa ympäristössä. Morsian sen sijaan kannettiin kantotuolissa toiseen kylään, jossa hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Mies oli tuntematon, samoin tämän perhe, jolla oli suuri sananvalta asioissa.

Suhde mieheen ja tämän vanhempiin oli usein ongelmallinen. Sukupuolten väliset kontaktit olivat suhteellisen vähäisiä ja sukupuolten välinen työnjako selvä. Kiinassa painotettiin kasvatuksessa ja käytöksessä vanhempi/lapsi – suhdetta miehen ja vaimon välisen suhteen asemesta. Varsinkin äidin ja pojan suhde oli kiinalaisessa perheessä yleensä läheinen, sillä äiti toteutti itseään suureksi osaksi poikien kautta. Siksi miniän suhde anoppiin, jonka kanssa tulokas joutui työskentelemään ja elämään, tuli olemaan läheinen ja samalla ongelmallinen: miniä saatettiin usein kokea tunkeilijaksi.

Tilannetta helpotti se monilla seuduilla ideaaliksi koettu tapa, jonka mukaan vaimo otettiin äidin suvusta. Nykyään kylän vaimot ovat varsin usein kotoisin samoilta seuduilta, usein kylään aiemmin naitujen naisien sukulaisia ja ystäviä. Siinä tapauksessa naisten keskuuteen muodostui jonkinlainen oma suhdeverkostonsa, joka antoi tukea ja helpotti heidän sopeutumistaan.

Teoreettisesti vaimon asema oli epävarma. Lain mukaan eron vaimosta sai useasta syystä: hedelmättömyys, säädytön käytös, appivanhempien huono kohtelu, juoruilu, varastelu, mustasukkaisuus, parantumaton sairaus. Toisaalta myös kolme avioeron estettä tunnustettiin: mikäli vaimo oli ehtinyt osallistua miehen isän tai äidin suremiseen, mikäli hänellä ei ollut kotia minne mennä tai mikäli hänen naimisissa oloaikanaan perhe oli selvästi vaurastunut.

Käytännössä avioero oli harvinainen. Naisen mahdollisuudet avioliitosta pakenemiseen olivat heikot: omasta halustaan kodin jättämisestä seurasi lain mukaankin jo rangaistus. Entinen koti ei myöskään mielellään ottanut vastaan epäonnistunutta jäsentään.

Hedelmättömyys oli vaikein ongelma suku- ja jälkeläiskeskeisessä Kiinassa; niinpä vaimon asema oli hankalin ennen kuin hän oli saanut lapsen, mieluummin pojan. Pojan syntymä vahvisti naisen asemaa perheessä: hän tuli tämän kautta perheen täydeksi jäseneksi. Ajan mittaan hänen asemansa vahvistui samalla tapaa kuin hänen miehensäkin. Miehen vanhempien vanhetessa ja siirtyessä pois aktiivisesta työnteosta valta alkoi kasvaa ja näiden kuoltua heistä tuli muodollisestikin perheen päitä. Vielä miehen kuoltua, jolloin vaimosta periaatteessa tuli poikiensa alainen, hänen tosiasiallinen valtansa kasvoi. Mikäli hän oli iältään ja sukupolveltaan perheen vanhin, häntä kunnioitettiin perheen päänä, etenkin kotipiirin asioissa. Näin siis vanhuus toi tiettyä tasa-arvoa. Kuitenkin asema riippui pojista. Ilman niitä nainen oli tuomittu heikkoon asemaan ja lopulliseen tuhoutumiseen, sillä ilman poikia, uhrien jatkajia, hänestä ei voinut tulla esiäitiä eikä hänen sielunsa saanut toisessa maailmassa tukea eikä ravintoa.

Kuolema

Kiinalaiset näkivät elämässä kolme suurta tapahtumaa – syntymän, avioitumisen ja kuoleman. Perhe oli kiinnostunut syntymästä ja avioliitosta, mutta myös kuolemasta. Vainajaa muistettiin yksilönä, mutta pääpaino oli jälleen perheessä ja sen jatkumisessa. Hautajaiset takasivat perheen varallisuuden ja voiman. Perheen maine häviäisi, jollei oikeita rituaaleja toimitettaisi. Kuollut muuttui niiden kautta ”esi-isäksi”, uskonnolliseksi symboliksi, joka vahvisti perheyhteyttä.

Vainajat haudattiin kodin lähelle, joko maalle, jolla ei ollut muuta käyttöä, tai sitten pelloille. (Pellolle hautaaminen on ollut kansantasavallan aikana pitkään kiellettyä, mutta nyt hautoja taas näkee pelloilla paperiköynnöksin koristeltuina). Yleensä kiinalaiset ovat halunneet ruumiin säilyvän pitkään, ruumiillahan oli kaksi sielua, ns. hautasielun elämä riippuu ruumiin vahingoittumattomuudesta. Pitkään ruumishautaus oli ainoa hautausmuoto. Polttohautaus tuli Kiinan buddhalaisuuden mukana ja levisi munkeilta myös muun väestön keskuuteen. Aikoinaan sen osuus oli melko suuri. Ruumishautaus valloitti kuitenkin jälleen valta-aseman, ja nykyään se on verrattomasti polttohautausta yleisempi. Kuollutta surtiin; suruaika ja surupuku riippuivat henkilökohtaisten tunteiden sijasta siitä sukulaisuussuhteesta, joka heillä oli ollut kuolleeseen.

Esi-isäin palvonta

Perhesiteet ulottuivat Kiinassa myös aikaisempiin sukupolviin, sillä perheen esi-isien palvonta oli yleinen velvollisuus. Se vahvisti perheen kiinteyttä ja sen jäsenten keskinäisiä velvollisuuksia. Se antoi koko sivilisaatiolle konservatiivisen, muinaisuuden esikuvia arvostavan luonteen. Talonpojista keisariin asti täytyi tärkeisiin päätöksiin saada esi-isien suostumus.

Vanhempien ja lasten keskinäinen ja vastavuoroinen suhde oli sinänsä samanlainen kuin meilläkin. Se erosi läntisestä mallista siinä, että suhteen uskottiin jatkuvan vanhempien kuolemankin jälkeen. Ainoastaan velvollisuuksien muoto vaihtui.

Tuonpuoleinen elämä oli kiinalaisen perinteisen käsityksen mukaan huomattavasti maallisen elämän kaltainen. Hengellä oli samat tarpeet kuin elävillä: he tarvitsivat ravintoa, vaatetusta, jopa rahaa. Kuolleet eivät olleet tasa-arvoisia: vahvat sortivat heikompiaan.

Henget kaipasivat siis apua. He olivat todella läsnä uhreissa ja ilman niitä heistä tuli pahansuopia ja kodittomia ”nälkäisiä henkiä”. Ilman uhreja tuovia miespuolisia jälkeläisiä hengen asema oli heikko. Palkkioksi uhreista ja palvonnasta ne pystyivät puolestaan antamaan apua jälkeläisilleen. Esivanhemmat ottivat mieluiten vastaan omiensa uhrit ja suhteutuivat yleensä suopeasti jälkeläisiinsä, joskin huonot uhrit tai säädytön elämä saattoivat suututtaa heidät.

Kiinalaisen käsityksen mukaan vainajassa oli siis kaksi sielua. Toinen maatui hiljaa haudassaan. Sille uhrattiin kiinalaisten vainajien päivänä. Tärkeämpi oli se sielu, jota palvottiin kotialttarin yhteydessä. Alttarilla oli esi-isää olennoimassa kapea, noin 30 sentin pituinen puutaulu – sen on katsottu alunperin olleen fallossymboli. Sille tuli tarjota joka päivä teetä ja suitsuketta. Arkisin useimmiten naiset suorittivat palvontamenot. Suurina juhlina, ennen kaikkea uutena vuotena olivat asialla miehet, ja menot olivat myös juhlavammat. Samanlaisia tauluja ja palvontaa harjoitettiin myös sukujen esi-isien halleissa ja klaanien temppeleissä.

Suuremmat uhrit tapahtuivat etupäässä polttamalla. Esi-isät eivät tällöin nähtävästi pystyneet määrittelemään poltetavien esineiden materiaalia, sillä useimmiten uhrattavat vaatteet, talot jne. olivat korvikeainetta, paperia. Ruuan suhteen kiinalaiset olivat realisteja: sitä ei uhrattaessa poltettu vaan se syötiin.

Esi-isiä kertyi luonnollisesti ajan mittaan monta. Henkilökohtainen kotipalvonta rajoittui yleensä 5 sukupolveen. Vankinta apua saatiin lähimmiltä esi-isiltä, isältä tai isoisältä, joilla oli säilynyt eniten voimaa ja joiden tarvitsi jakaa apuaan vähäisemmälle jälkeläismäärälle kuin kaukaisempien esi-isien.

Suvut ja klaanit

Suuremmalla suvulla oli perheen lisäksi merkitystä. Useasti puhutaan klaanista tämän yksikön nimenä. Useat tutkijat erottavat itse asiassa tässä kaksi tasoa, ns. sukuhaaran (lineage) sekä vielä sitä laajemman yksikön klaanin. Kummallakinon merkitystä, ja kummatkin ovat voimakkaampia Etelä-Kiinassa kuin maan pohjoisosissa. Molemmat olivat isänlinjaisia, samasta esi-isästä alkunsa tiedostavia ryhmiä. Sukuhaara oli yleensä samalla paikkakunnalla asuva ja yhteistä omaisuutta hallitseva, samasta esi-isästä polveutuva ryhmä, klaani taas laajempi, osin jo myytillisistä yhteisistä juurista alkunsa laskeva joukko ihmisiä.

Näiden sukuyhteisöjen suuruus ja merkitys vaihteli ajallisesti ja paikallisesti, mutta ne olivat ennen kaikkea maaseudun ilmiö, ja niitä oli eniten etelässä ja kaakossa. Siellä oli paljon vain yhden suvun asuttamia kyliä. Klaaneilla, käyttääksemme tätä sanaa kaikkien näiden perhettä suurempien sukuyhteisöjen nimenä, oli melko suuri merkitys Jangtsejoen maakunnissa, mutta Pohjois-Kiinassa se jäi suhteellisen vähäiseksi. Suurimpien klaanien jäsenmäärä laskettiin tuhansissa, ja niillä oli myös huomattava varallisuus. Klaaneihin kuului jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista, mutta niitä johtivat normaalisti arvostetut eliittiperheet. He käyttivätkin niiden tuomaa valtaa usein valtiollisiin tarkoitusperiin.

Sukuhaarat olivat enemmän talonpoikaisia saman kylän tai kylän osan yhteisöjä. Sukuyhteisöt olivat syntyneet siitä, että osa perinnöstä oli jätetty jakamatta, ja kaikki jälkeläiset saivat nauttia sen tuotosta. Perusosa käytettiin esi-isien muiston kunnioittamiseen rituaaleissa ja temppeleissä, mutta usein muodostui myös ylijäämää. Tämä saatettiin onnistuneilla sijoituksilla kasvattaa. Sukuhaarat ja klaanit olivat varsinkin etelässä saaneet haltuunsa suuria maa-alueita, joiden avulla ne saattoivat ylläpitää erilaisia toimintoja ja toisaalta myös suurina maanvuokraajina vaikuttaa yhteiskuntaan.

Sukuyhteisöt huolehtivat sosiaalisista palveluista, joihin enempää valtio kuin perheetkään eivät kyenneet. Ne saattoivat antaa sosiaaliapua, ne valvoivat järjestystä, ennen kaikkea ne auttoivat jäseniään sivistyksen saannissa. Etenkin Etelä-Kiinassa klaanien ylläpitämät koulut antoivat oppimismahdollisuuksia klaanin köyhillekin jäsenille. Se oli paitsi moraalisesti ansiokasta myös suvulle edullista, sillä virkamiesuralle päässyt klaanin jäsen toi arvovaltaa koko suvulle.

Klaani harjoitti yhteistä esi-isien palvontaa, ja klaani-temppeli oli useimmiten kylän huomattavia rakennuksia. Kokoukset siellä antoivat jäsenille voimakkaan tunnon traditioista ja kiinteyttivät ryhmää. Samoin erilaiset klaanien säännöt ja ohjeet levittivät kungfutselaista moraalioppia ja edistivät rahvaan ja eliitin keskinäissuhteita. Valtio tunnusti klaanien merkityksen, mutta varovaiseen tapaansa se pelkäsi niidenkin liiallista voimistumista. Se koetti sulauttaa ne alueelliseen kontrollisysteemiinsä (bao jia -systeemin) mm. vaatimalla klaanien edustajia raportoimaan klaanien asioista ja toimista virkamiehilleen.