Pertti Seppälä · Kiina sanoin ja kuvin 2/1999

Kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä on takanaan jo yli kolmentuhannen vuoden monivaiheinen historia, mutta kalligrafia itsenäisenä taiteenlajina on paljon nuorempi. Ensimmäiset merkittävät nimeltä tunnetut kalligrafiamestarit astuvat esiin vasta joskus 200–300-luvuilla ajanlaskumme jälkeen. Kalligrafia on maisemamaalauksen ohella Kiinan arvostetuin taiteenlaji. Kiinalaisen kulttuuripiirin ohella kalligrafilla on tärkeä asema myös arabialaisessa kulttuuripiirissä. Länsimaissa kalligrafiaa ei ole koskaan nostettu vastaavaan arvostukseen.

Kiinalaisten kirjoitusmerkkien syntyyn liittyy kaksi vanhaa legendaa, jotka esiintyvät kiinankielisessä kirjallisuudessa ensimmäistä kertaa 300- ja 200-luvuilla ennen ajanlaskumme alkua.Ensimmäisen legendan mukaan tarukeisari Fuxi olisi nähnyt hevosta muistuttavan lohikäärmeen nousevan ylös Keltaisestajoesta. Hän havaitsi sen selässä outoja kuvioita, jotka hän pikimmiten kopioi muistiin. Näin olisivat saaneet alkunsa klassisen Muutosten kirjan (Yijing) kuusiviivaiset, ennustustarkoituksiin käytetyt heksagrammit, joita perinteisesti on pidetty kirjoitusmerkkien alkumuotoina.

Toinen legendamme kertoo Keltaisen keisarin, joka myös oli taruhallitsija, erään ministerin, Chang Jien, tutkineen tarkasti ja suurella mielenkiinnolla luonnossa näkemiään lintujen ja eläinten jalanjälkiä sekä puiden maahan heittämiä varjokuvioita. Niiden inspiroimana hän olisi alkanut sitten piirrellä erilaisten objektien muotoja ja kuvia. Näin olisivat syntyneet piktogrammit, kuvamerkit. Monissa muissakin kulttuureissa (mm. Kaksoisvirran maat, Egypti ja Intia) kirjoitustaidon keksiminen on liitetty johonkin kulttuuriheerokseen tai jumaluuteen, kiinnostavana poikkeuksena muinais-Kreikka, mistä tälläistä legendaa ei ole tavattu.

Varhaiset kirjoitusmerkkityylit

Varhaisimmat kiinalaiset kirjoitusmerkit periytyvät Shang-dynastian (1766–1066 eKr) loppupuolelta, noin vuodelta 1300 ennen ajanlaskumme alkua. Niillä on toki täytynyt olla useamman sadan vuoden kehityshistoria takanaan: Shang-kauden kirjoitusjärjestelmä on jo täysipainoinen kirjoitusjärjestelmä, johon nykyisinkin käytössä olevat kirjoitusmerkit suoraan pohjautuvat. Tuon ajan kirjoitusmerkkejä nimitetään oraakkeliluumerkeiksi (jianguwen) käyttötarkoituksensa mukaan. Oraakkeliluumerkit oli kaiverrettu kilpikonnan vatsapanssariin tai eläinten luihin ja niitä käytettiin ennustamiseen. Kysymykset jumalille ja esi-isille kaiverrettiin luuhun, johon erinäisin kuumennusmenetelmin saatiin syntymään halkeamia. Noista halkeamista sitten luettiin jumalten oletettu vastaus esitettyyn kysymykseen. Toisinaan myös jumalten vastaukset kirjattiin kaivertamalla samalle luulle.

Varhaisimpien kirjoitusmerkkien käyttö liittyi siis uskonnolliseen rituaaliin: ne olivat jo senkin takia pyhiä, sakraaleja. Jotakin tuosta kirjoitusmerkkeihin liitetystä pyhyydestä on periytynyt aina meidän päiviimme saakka, etenkin kun puhutaan kalligrafiasta, kirjoitusmerkkien siveltämisestä paperille, silkille tai jollekin muulle materiaalille taiteellisessa tarkoituksessa.

Oraakkeliluumerkit ovat muodoltaan kulmikkaita ja niiden koko saattaa vaihdella huomattavastikin. Samakin kirjoitusmerkki voitiin kirjoittaa monella eri tavalla. Ne edustivat tyylillisesti kirjoitusmerkkien arkaaista vaihetta: niiden joukossa on vielä runsaasti piktogrammeja eli kuvamerkkejä. Päivänvaloon nuo vanhat merkit tulivat vasta sangen myöhään, tasan sata vuotta sitten , vuonna 1899 Henanin maakunnan Anyangin lähistöllä. Siitä lähtien myös kalligrafit ovat käyttäneet oraakkeliluutyyliä teoksissaan. Oraakkeliluumerkeissä on jo nähtävissä kaikki myöhempienkin kirjoitusmerkkien rakenneperiaatteet, joihin tässä artikkelissa ei kuitenkaan puututa.

Toinen varhainen kirjoitusmerkkityyöli on nimeltään jinwen eli pronssiesinekirjoitus, jonka kukoistuskausi sattui Läntiselle Zhou-kaudelle (1066–771 eKr).Nämä tekstit kirjoitettiin ja kaiverrettiin pronssiesinevalokseen, joiden avulla sitten valettiin mm. suuria uhriastioita, aseita tai kellopelejä. Tyylillisesti pronssiesinekirjoitus on vielä lähellä oraakkeliluukirjoitusta, mutta kuvamerkkien osalta kehittymässä selvästi yhä abstraktimpaan suuntaan.

Seuraavien vuosisatojen aikana kehittyi vanhojen tyylien pohjalta lukuisia uusia kirjoitusmerkkityylejä, joista mainittakoon kiviin kaiverrettu shiguwen eli kivirumpukirjoitus Kevättä ja syksyä -kaudelta (770–476 eKr.). Sen tunnuspiirteenä olivat pyöreät ja pehmeät viivat. Jinwen ja shiguwen ovat molemmat ns. suuren sinettikirjoituksen (da zhuan) alalajeja.

Viimeistä varhaisten kirjoitusmerkkityylien muotoa kutsutaan pieneksi sinettikirjoitukseksi (xiao zhuan), joka luotiin Qin-dynastian (221–206 eKr) kiihkeinä vuosina. Pääministeri Li Sin tarkoituksena oli yhtenäistää käytössä olleet kirjoitusmerkit; ennen Qin-dynastiaa eri valtioissa oli käytetty toisistaan poikkeavia kirjoitustapoja: sama merkki satettiin kirjoittaa hyvinkin eri tavoin. Yhdenmukaistamisen piiriin valittiin 3300 yleisimmin käytettyä kirjoitusmerkkiä.

Rakenteeltaan pieni sinettikirjoitus oli edeltäjiään pelkistetympää, symmetrisempää ja sopusointuisempaa, ja siten myös ehkä helpommin opittavissa. Se pohjautui luonnollisesti aikaisempaan suureen sinettikirjoitukseen. Nyt kaikki kirjoitusmerkit kirjoitettiin samankokoisiksi, niissä käytetyt viivat olivat samanpaksuisia. Tätä dekoratiivista kirjoitusmerkkityyliä käytetään nykyisin usein sinettien kaiverruksen päätyylinä.

Uudemmat kirjoitusmerkkityylit

Qin-dynastian aikana kehiteltiin myös arkipäivän käyttöön soveltuvampaa kirjoitustyyliä, jota alettiin kutsua lishuksi eli kirjurikirjoitukseksi. Lishu muistuttaa jo läheisesti nykyisinkin yleisessä käytössä olevaa ns. normaalikirjoitusta. Lishu kehittyi pitkän ajan kuluessa ja saavutti kehityksensä lakipisteen juuri Qin-kaudella. Sitä viljeltiin myöhemminkin yhtenä tärkeimmistä käsikirjoitustyyleistä. Kirjurikirjoituksessa oli luovuttu pienelle sinettikirjoitukselle ominaisista pyöreistä viivamuodoista. Merkkien viivat olivat selkeästi vaaka- tai pystyviivoja muunnelmineen.Tämän tyylin ominaispiirre oli oikealle suuntautuvan alimmaisen siveltimenvedon lopun vahva korostaminen, eräänlainen paksunnos.

Myöhemmän Han-dynastian (25–220 jKr) aikana kehiteltiin sitten nykyisinkin yhä yleisessä käytössä olevat kirjoitusmerkkityylit: kaishu eli normaalikirjoitus, xingshu eli sujuva kirjoitus ja caoshu eli ruohokirjoitus. Uusien kirjoitustyylien kehitystä siivittivät osaltaan paperin keksiminen ajanlaskumme alun tuntumassa ja siveltimen tekniset parannukset.

Kaishu eli normaalikirjoitus kehittyi suoraan lishun eli kirjurikirjoituksen pohjalta. Kaishussa kirjoitusmerkit sivelletään harmonisesti kuvitteelliseen neliöön. Ne ovatkin muodoltaan säännöllisiä ja tasapainoisia, ja niiden viivojen siveltämisestä on olemassa tarkat ohjeet. Kaishu on nykyisten painomerkkien vallitseva tyyli. Kirjoitusmerkkien opiskelu aloitetaan aina kaishusta.

Xingshu eli sujuva kirjoitus kehittyi samoihin aikoihin, ellei hieman aikaisemminkin, kaishun eli normaalikirjoituksen kanssa. Se on eräänlaista kursiivia, joka on viehkeämpää ja vapaamuotoisempaa kuin normaalikirjoitus. Tästä syystä se on mös hieman vaikeammin luettavaa. Sujuva kirjoitus on normaalikirjoituksen ohella kalligrafien suosima sivellystyyli. Se on myös arkisen käsinkirjoituksen yleisin kirjoitustapa.

Caoshu eli ruohokirjoitus syntyi samoihin aikihin normaalikirjoituksen ja sujuvan kirjoituksen kanssa. Se on vapaamuotoisin kaikista kiinalaisista kirjoitustyyleistä. Kirjoitusmerkkien viivoja voidaan yhdistellä, merkit voidaan siveltää erikokoisiksi. Caoshu tarjoaa eniten vapauksia ja se on juuri sentähden kalligrafien suuressa suosiossa: se sallii esiten improvisointia. Ruohokirjoitus jakautuu eri alalajeihin, joista mainittakoon Tang-kaudella (618–907) kehitetty kuangcao eli hullu tai villi ruohokirjoitus, joka on parhaimmillaan viivojen svengaavaa tanssia. Kiinalaisellekin tämän villin ruohotyylin ymmärtäminen voi tuottaa vaikeuksia. Silloin taideteosta arvioidaankin puhtaasti esteettisin perustein, vaikka tekstin sisältöä ei täysin ymmärrettäisikään.

Kalligrafin työvälineet

Kiinalaiset ovat jo vuosisatoja kutsuneet kalligrafin työvälineitä ”työhuoneen neljäksi aarteeksi” (wenfang sibao): sivellin, paperi, muste ja musteenhankauskivi. Jo varhaisimpiin oraakkeliluihin kirjoitusmerkit sivellettiin ainakin toisinaan alkeellisella siveltimellä (bi), ja vasta sen jälkeen merkit kaiverrettiin luulle. Sama koski pronssiesinekirjoitusta: kirjoitusmerkit sivellettiin ensin vahamuottiin siveltimellä, jonka jälkeen ne kaiverrettiin siihen siveltimenvetojen ääriviivojen mukaan. Mutta vasta joskus 200-luvulla ennen ajanlaskumme alkua sivellin alkoi muistuttaa nykyisinkin käytössä olevia siveltimiä.

Paperi (zhi) keksittiin Kiinassa joskus ajanlaskumme alussa, ja siitä lähtien sen voittokulkua maailmanlaajuisesti ei ole estänyt mikään. Paperia ennen kiinalaiset kirjoitusmerkit kaiverrettiin luuhun, valettiin pronssiin, hakattiin kiveen tai siveltiin bambu- ja puuliuskoille, silkille tai muulle kankaalle. Kuten on jo mainittu, paperin käyttöönotto muokkasi osaltaan myös uusien kirjoitusmerkkityylien syntyä ja kehitystä. Kalligrafit ja maalarit käyttävät työssään kovuusasteeltaan tai imukykyisyydeltään erilaisia paperilaatuja, terpeidensa mukaan.

Mustetta tai tussia (mo) valmistetaan Kiinassa joko kiinteään tai juoksevaan muotoon. Kiinteä tussi on valmistettu tavallisesti männynnoesta ja eläinperäisestä liimasta. Mustetangosta saadaan juoksevaa mustetta hankaamalla sitä vesitilkkasen kanssa musteenhankauskiveen. Musteenhankauskivet (yan) on valmistettu luonnonkivestä, joihin on kaiverrettu syvennys tai allas, jonka pohjaa vasten mustetankoa hangataan. Musteenhankauskivet voivat jo itsessään olla huomattavia taideteoksia: kivikaiverrusta. Varhaisimmat säilyneet musteenhankauskivet ovat peräisin Han-dynastian loppupuolelta, 200-luvulta. Nykykalligrafit käyttävät työssään joko kiinteästä mustetangosta hangattavaa mustetta tai sitten pullotettua, valmiiksi nestemäistä mustetta.

Kalligrafian estetiikasta ja muusta

Kalligrafia on vaikea taiteenlaji. Sivelletyn työn korjaaminen on mahdotonta. Kiinassakaan jokainen siveltimenkäyttäjä ei automaattisesti ole kalligrafi. Kalligrafia (shufa) tarkoittaa sananmukaisesti kirjoittamisen metodia tai kirjoituksen järjestelmää. Länsimainen, alkuaan kreikankielinen termi kalligraphia tarkoittaa kaunista kirjoitusta. Kiinassa kalligrafiaan liittyy vaatimus kauniista, esteettisesti antoisasta ja rytmisesti eloisasta kirjoitusmerkkien esittämisestä siveltimellä ja musteella/tussilla. Kiinassa kalligrafian ja maalaustaiteen suhteet ovat hyvin läheiset.Työvälineetkin ovat samat. Myös kalligrafian ja maalaustaiteen arvioinnissa on huomattavia yhtäläisyyksiä.

Kalligrafinen työ koostuu pelkästään viivoista, siveltimenvedoista (jos jätetää laskuista teoksen kompositioon kuuluva, punaisella sinettitahnalla painettu tekijäsinetti). Hyvä sivellintekniikka onkin yksi kalligrafin perustaidoista. Viiva voi olla mm. leveä, kapea, kuiva, kostea, nopea tai hidas: kalligrafiassa tunnetaan lukuisia erilaisia viivatyyppejä, joilla kullakin on oma sivellintekniikkansa – tietynlainen aloituksensa, keskivaiheensa ja lopetuksensa. Mutta ennen muuta siveltimenvedoissa täytyy olla qitä, elämänvoimaa: siinä täytyy näkyä ja tuntua elämän pulssi.

Kun arvioidaan kalligrafista taideteosta, huomiota kiinnitetään mm. yksittäisten viivojen toteutukseen, niiden suhteisiin saman kirjoitusmerkin toisiin viivoihin, ja viime kädessä teoksessa esiintyvien kirjoitusmerkkien kokonaissommitteluun.

Tyhjän tilan käyttö kalligrafiassa (ja maalaustaiteessa) on myös tärkeä sommitelmallinen ulottuvuus. Kiinalaisten kalligrafien mukaan tarkoituksena on, että ”kalligrafian välitettävänä oleva ajatus virtaisi keskeytyksettä siinäkin, missä sivellin ei ole koskettanut paperia”. Tyhjää tilaa pidetään ”näkymättömän siveltimenkäytön paikkana”. Tyhjällä tilalla on Kiinassa myös filosofisia ulottuvuuksia: kytkennät taolaiseen ja myöhemmin myös intialaisperäiseen buddhalaiseen ”tyhjyysfilosofiaan”.

Eteläisen Qi-dynastian (479–502) aikana elänyt maalari Xia He esitti aikanaan kuuluisat taideteoksen arviointiin liittyvät kriteerinsä, liu fa, kuusi periaatetta, jotka koskivat sekä maalaustaidetta että kalligrafiaa. Kriteereistä tärkein on ensimmäinen: qiyun shengdong eli ”elämänvoiman (qi) rytminen harmonia ja liike”.Termi qiyun on käännetty länsimaisille kielille monella tapaa: rytminen vitaalisuus, elämänvoiman värähtely tai hengen harmonia.Taideteoksesta pitäisi välittyä katsojalle jo aikaisemminkin mainittu elämän pulssi. Ilman tuota elävää sykähtelyä taideteos on eloton, kuin kuollut.

Qi on vanha kiinalainen filosofinen käsite. Se esiintyy usein mm. Muutosten kirjassa ja taolaisten filosofien teoksissa (Laozi, Zhuangzi). Qi esiintyy tämän ajattelun mukaan kaikkialla maailmankaikkeudessa elävöittävänä voimana.Sitä on yhtä hyvin elottomassa luonnossa (kuten pilvet, vesi, vuoret jne) kuin kasveissa, eläimissä ja ihmisessäkin. Akupunktiossa manipuloidaan neulojen tai hieronnan avulla juuri tätä samaista qi-energiaa.

Joka tapauksessa qi-elämänvoiman vangitseminen paperille viivojen keinoin on kalligrafin tärkein päämäärä. Kiinalaisen taideteorian mukaan yhteyden yksilön omaan (ja samalla maailmankaikkeuden) qihin voi saavuttaa vain vähentämällä meditaatiossa omaa egoaan, minuuttaan, joka useimmiten on syy tajunnan tukkoisuuteen. Kun ego on siirretty taka-alalle, voivat tajunnan ja elämän voimat virrata vapaammin. Tälläisesta tajuntatilasta käsin, ja vain siitä, on mahdollista luoda merkitsevää taidetta. Edellyttäen tietenkin, että taiteilija hallitsee välineensä täydellisesti, että hänellä on hallussaan taideteoksen luomiseen tarvittava tekniikka.

Lopuksi

Kiinalaisen kalligrafian historia suorastaan vilisee maineikkaita nimiä, joita tässä artikkelissa ei ole mainittu. Ehkä nostamme kuitenkin esiin muutaman suuruuden aikojen saatosta. Kalligrafia itsenäisenä taiteenlajinahan syntyi vasta joskus 200–300-luvuilla ajanlaskumme jälkeen. Jin-dynastian aikana vaikutti Kiinan kalligrafian maineikkain nimi Wang Xizhi (321–379), jonka kalligrafiaa on luonnehdittu ”kevyeksi kuin ohikiitävä pilvi ja voimakkaaksi kuin vastaherännyt lohikäärme”. Kiinalaiset luonnehtivat kalligrafiensa töitä usein tälläisin kielikuvin. Wang Xizhi oli kotonaan kaikissa kalligrafiatyyleissä, mutta hänen tunnetuimmat säilyneet teoksensa on sivelletty xingshulla eli sujuvalla kirjoituksella ja caoshulla eli ruohokirjoituksella.

Keisariajan toisessa ääripäässä, qing-dynastian (1644–1912) aikana, eli myös kuuluisa kalligrafi nimeltä Deng Shiru (1743–1805), jota pidetään ”qing-kalligrafian prinssinä”. Samoin kuin Wang Xizhi, Deng Shirukin oli taiturillinen kaikissa kalligrafiatyyleissä, mutta yksi hänen erikoislajeistaan oli zhuanshu eli sinettikirjoitus, ja siinä etenkin xiao zhuan eli pieni sinettikirjoitus.Toinen hänen lempityylinsä oli lishu eli kirjurikirjoitus. Deng Shirun siveltimenkäytölle on ominaista hienostunut sujuvuus ja vaikuttava voimallisuus.

Kalligrafia on viime kädessä arjen taidetta. Kiinassa kalligrafiaa tapaa kaikkialla: kauppojen nimikyltit ovat usein ammattikalligrafien siveltämiä, kalligrafiaa on ripustettu kotien, työpaikkojen, ravintoloiden ja palatsien seinille, gallerioista puhumattakaan, ilostuttamaan arkea, ja tuomaan siihen historiallista ulottuvuutta.

Kirjallisuutta:

Huotari, Tauno-Olavi ja Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 3. uudistettu painos. Otava 1999.

Lindqvist, Cecilia: Merkkien valtakunta. WSOY 1991.

Seppälä, Pertti: Kiinalainen kalligrafia. Taideteollisuusmuseo 1985.

Kirjoittaja on vapaa kirjailija, kiinankielen kääntäjä ja antikvariaatin pitäjä.