Keväällä 30 vuotta sitten Kiinan tulevaisuus vaikutti valoisalta. Kaikki ovet olivat avoinna, kaikki tuntui olevan mahdollista. Syksyllä monet tulevaisuuden ovista oli pantu tiukasti lukkoon. Tänään moni ovista on ruostunut lopullisesti kiinni. Seuraako pitkää syksyä vielä pidempi ja synkempi talvi?
Kommunistisen puolueen valta-asema Kiinassa on tänään vahvempi kuin koskaan. Pekingin kevättä 30 vuotta sitten seuratessani sellainen tulevaisuus ei tuntunut lainkaan mahdolliselta. Silloin arvailtiin, pysyykö puolue vallassa vielä viisi vai peräti kymmenen vuotta ja kaatuuko se rauhanomaisesti vai väkivalloin. Syitä tällaiseen ajatteluun oli kaksi.
Toisaalta 1980-luvun loppupuolella Kiinassa näytti siltä, että yhteiskunnallisen ja kulttuurisen keskustelun vapautuminen oli peruuttamatonta. Lehtikioskeista saattoi löytää oikeita uutisia ja kärkevää keskustelua. Kirjakauppoihin tuli uusia käännöksiä ulkomaisista, aiemmin kielletyistäkin kirjoista. Televisiosarja Heshang (”Joen kuolinlaulu”) kehotti kesällä 1988 kiinalaisia kysymään, miksi tiede ja demokratia olivat tuontitavaraa. Kaduilla ja gallerioissa esiteltiin kokeilevaa runoutta sekä video- ja kuvataidetta. Syntyi kirjallisuussalonkeja ja väittelypiirejä. Yhtä vaikutusvaltaisimmista johti astrofyysikko Fang Lizhi, joka julisti uskoa tieteeseen eikä ideologiaan. Kiinan oli vallannut wenhua re, kulttuurikuume, ja opiskelijamaailma oli käymistilassa. Opiskelijat osoittivat mieltään eri puolilla Kiinaa vaatien poliittisia reformeja, mutta Nanjingissa 1988 myös rasistisesti afrikkalaisia vaihto-opiskelijoita vastaan. Yhtä kaikki, ihmiset halusivat äänensä kuuluville.
Toisaalta vuoden 1989 loppupuolella kävi ilmeiseksi, että peruuttamattomaksi luultu olikin pysäytetty. Samalla tiedot sadoista kuolonuhreista ja katutaistelujen jäljet tuntuivat sanovan, että tällainen hirmuvalta ei voi jatkua. Kaatuihan jouluna Romanian Ceaușescunkin diktatuuri. Mutta ennusteet Kiinan kommunistisen puolueen tuhosta eivät toteutuneet nekään.
Kevät 1989
Mitä siis Kiinassa tapahtui keväällä 1989, mitä siitä seurasi ja miksi? Tapahtumia kerrataan muissa uusimman Kiina sanoin ja kuvin -numeron artikkeleissa (KSK 2/2019). Totean vain, että sen paremmin puhuminen ”opiskelijaliikkeestä ” tai ”demokratialiikkeestä” kuin keskittyminen Pekingin tapahtumiin eivät anna oikeaa kokonaiskuvaa Kiinan keväästä 1989.
Mielenosoituksiin osallistui kaupunkilaisia kaikista yhteiskuntaluokista. Liikehdintä kanavoi kaupunkilaisten pettymyksen siihen, että talousuudistukset olivat siihen saakka hyödyttäneet maaseudun asukkaita, kun taas tulotaso kaupungeissa oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Myös puolue-eliitin korruptio oli yleinen tyytymättömyyden aihe. Mielenosoituksia oli tästä syystä ympäri Kiinaa. Myös opiskelijat olivat aktiivisia muuallakin kuin Pekingissä.
Pekingissä jopa Kansan päivälehden toimituskuntaa ja kommunistisen puolueen kaadereita osallistui mielenosoituksiin. Englanninkielisen puolivirallisen ajankohtaislehden Beijing Review’n toukokuun lopussa ilmestyneessä numerossa oli valokuvaliite Tian’anmen-aukion mielenosoittajien nälkälakkolaisista ja heidän haastattelujaan. Vaikka lehden seuraavassa numerossa palattiin taas tiukan propagandistiselle linjalle, oli selvää, että toimitus tunsi suurta sympatiaa mielenosoituksia kohtaan.
Ihmiset toivoivat parasta mutta pelkäsivät pahinta. Kaikki ymmärsivät, että kommunistinen puolue ei aikonut katsella mielenosoituksia loputtomiin sivusta. Tiedettiin hyvin, että puolue piti länsimaista liberalismia uhkana sen ideologiselle ylivallalle. Puolue oli aloittanut jo 1986 kampanjan ”sosialistisen henkisen sivilisaation” edistämiseksi. Puoluesihteeri Hu Yaobang erotettiin tammikuussa 1987, kun todellista valtaa kulissien takana käytellyt Deng Xiaoping katsoi hänen osoittaneen liikaa myötämieltä poliittisen reformin vaatijoita kohtaan. Dengin ja puolueen vanhoillisen siiven silmissä Puolan Solidaarisuus-liikkeen menestys ja Neuvostoliiton Gorbatšovin uudistukset olivat vaaran merkkejä.
Juuri Puolan esimerkin valossa mielenosoituksissa oli kommunistisen puolueen kannalta vaarallisinta vaatimus itsenäisestä työväenliikkeestä. Huhtikuussa 1989 Pekingiin perustettiin Kiinan ensimmäinen autonominen ammattiyhdistys, jonka johtoon nousi rautatietyöläinen Han Dongfang. Opiskelijoiden puolue saattoi uskoa palaavan koteihinsa kesälomien alettua, mutta puolueesta riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen laajeneminen oli riski, jonka ei voitu antaa toteutua.
Toukokuun puolessavälissä mielenosoittajat nöyryyttivät valtiojohtoa estämällä Tian’anmen-aukion käyttämisen Gorbatšovin valtiovierailun vastaanottoseremonioihin. Puolueen pääsihteeri Zhao Ziyang vetosi kyynelsilmin aukion mielenosoitusten lopettamisen puolesta. Hän tiesi Dengin kovan linjan voivan johtaa äärimmäisiin toimenpiteisiin (Zhaon muistelmista kirjoitin Kiina sanoin ja kuvin -lehden numerossa 2-3/2009 otsikolla ”Kuolleen miehen ääni”). Hänet syrjäytettiin puolueen johdosta ja Pekingiin julistettiin sotatila 20.5. Armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet etenemään kaupungin keskustaan yli miljoonan kaupunkilaisen tukkiessa kadut. Yleinen suuttumus kasvatti mielenosoittajien määrän ennennäkemättömän suureksi, ja Tian’anmen-aukiolla päivystivät niin opiskelijat kuin työläiset.
Kesäkuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä muualta Kiinasta komennetut armeijan yksiköt ryhtyivät kukistamaan ”vastavallankumouksellista kapinaa”, kuten sotilaille uskoteltiin. Kaupunkilaisten katusulut murskattiin panssariajoneuvoilla ja Tian’anmen-aukio saarrettiin. Mielenosoittajat päästettiin poistumaan. Oletetaan, että itse aukiolla ei tullut kuolonuhreja, mutta tästä ei ole varmuutta. Sotilaat ammuskelivat ajoittain summittaisestikin pelätessään ”kapinallisjoukkojen” vastaiskuja. Sen sijaan katutaisteluissa kuoli satoja siviilejä sekä (virallisen tiedon mukaan) yli 20 sotilasta.
Syksy 1989–2019
Kävin syksyllä 1989 Pekingissä. Tian’anmen-aukion laatoituksessa näkyi telaketjujen jälkiä, ja tankilla oli ruhjottu jopa Kansan marttyyrien muistomerkin portaita. Muistomerkin ylätasanteella, jossa opiskelijajohtajat olivat pitäneet päämajaansa, oli konetuliaseen luodinreikiä ihmisen rintakehän korkeudella. Mitään näistä jäljistä ei ollut korjattu, ja tunnelma aukiolla oli pysähtynyt ja painostava.
Ostin matkallani kaksi kuvateosta, toisen Hongkongista ja toisen Pekingistä. Ensin mainittu kuvasi kevään tapahtumia aktivistien, jälkimmäinen viranomaisten näkökulmasta. Jälkimmäisessä on kuvia sotilaiden hirtetyistä, poltetuista ja silvotuista ruumiista. Niillä haettiin oikeutusta sotilaiden aseiden käytölle. Mutta kun on nähnyt kuvat ja filmit siitä epätoivoisesta taistelusta, jota pekingiläiset kävivät sotilaskolonnia vastaan sekä haavoittuneista ja kuolleista nuorista, joita vietiin kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä turvaan, ymmärtää hyvin, että kaupunkilaisten viha on saattanut purkautua hirmutekoina sotilaita kohtaan.
Mitä sitten Kiinassa on tapahtunut vuoden 1989 jälkeen? Yksi tragedian seuraus oli yhteiskunnallinen apatia: usko muutoksen mahdollisuuteen hävisi. Samaan aikaan talouskasvu jatkui ja saavutti kaupunkilaisväestönkin, joten uusi sukupolvi keskittyi ansaitsemaan rahaa. Yliopistokoulutettujen tavoitteena ei enää ollut ura virkamiehenä vaan hyväpalkkainen työ ulkomaisessa yrityksessä. Edustuksellinen demokratia jäi kaukaiseksi haaveeksi, jos edes sellaiseksi. Kiinan valtiollinen media on ilman suuria vaikeuksia kyennyt maalamaan kuvan länsimaisesta demokratiasta tehottomana, korruptoituneena ja yhteiskunnallista hajaannusta lietsovana järjestelmänä.
Poliittisen järjestelmän epädemokraattisuuden tilalle on tullut uusia huolenaiheita, kuten ympäristöongelmat ja niihin liittyvä huoli ruokaturvallisuudesta. Niiden suhteen Kiinan hallitus on osoittanut ymmärtäväisyyttä ja ryhtynyt toimiin tilanteen parantamiseksi. Ympäristöaktivismista on tullut eräänlainen varoventtiili, jonka kautta kansalaisten vaikutushalu voi rakentavasti ja valvotusti purkautua.
Lisäksi kontrolli ja sensuuri ovat tiukentuneet niin, että puolueen kannalta vaarallinen järjestäytyminen on hyvin vaikeaa. Nykyään Tian’anmen-aukiolle menijöitä valvotaan tarkkaan. Kiinalaisen Baidu-hakukoneen tarjoamilla Tian’anmenia koskevilla nettisivuilla ei ole yhtään viittausta vuoden 1989 tapahtumiin. Nykyajan kiinalaisnuoriso ei välttämättä tiedä lainkaan, mitä heidän kolmen vuosikymmenen takaiset edeltäjänsä ajattelivat ja tekivät.
Ennaltaehkäisyn lisäksi viranomaiset ovat myös viisastuneet voimankäytön suhteen: tankkien ja konetuliaseiden sijaan nykyään käytetään vesitykkejä ja pippurikaasua, ja mielenilmauksiin reagoidaan nopeasti ennen kuin niihin osallistuvat ihmismäärät kasvavat hallitsemattoman suuriksi. Erilaisia mielenosoituksia ja lakkoja sattuu Kiinassa päivittäin satoja, mutta ne on saatu pidettyä paikallisina ja toisistaan erillisinä.
Talvi tulee?
Talouskasvu – sekä todellinen että uskoon perustuva – on oopium, jolla Kiinan kansa on saatu pidettyä tyytyväisenä. Ensi vuonna vietetään ”kohtalaisen hyvinvoivan yhteiskunnan rakennustyön loppuunsaattamisen” juhlavuotta. Todellisuudessa tänään, 30 vuotta Pekingin kevään jälkeen, kasvu on käynyt niin hitaaksi, että usko parempaan tulevaisuuteen horjuu. Työväestön oikeudet ovat yhä huonolla tolalla ja oikealle ay-liikkeelle olisi tarvetta, kun monet talousvaikeuksiin ajautuneet yritykset ovat jättäneet palkat maksamatta ja viranomaiset ovat usein asettuneet yritysjohdon puolelle. Lisäksi siirtotyöläisten oikeudet ovat retuperällä.
Kommunistisen puolueen ankara korruptionvastainen kampanja on purrut moniin korruption ilmentymiin, mutta korruption hävittäminen rakenteellisena ongelmana edellyttäisi yhteiskunnan läpinäkyvyyttä ja oikeusvaltiota. Näiden edellytysten toteutumisessa Kiina ei ole mennyt eteen- vaan taaksepäin. Poliittisesta reformista ei ole merkkiäkään, ja vähemmistöalueilla, kuten Xinjiangissa ja Tiibetissä, kärsitään suoranaisesta sorrosta. Uudelle Pekingin keväälle olisi kansan keskuudessa tilausta, mutta puolue ei ole aikeissa antaa sellaiselle tilaa.
”Tian’anmenin äidit” -niminen ryhmittymä on rohkeasti vaatinut vuoden 1989 tapahtumien uudelleenarviointia sekä oikeutta surra lapsiaan julkisestikin. Kommunistinen puolue myönsi kulttuurivallankumouksen virheeksi vuonna 1981. Kun Pekingin keväästä on kulunut jo kolme vuosikymmentä eikä puolue ole esittänyt minkäänlaista itsekritiikkiä, on ilmeistä, että puolue ei katso syyllistyneensä virheisiin. Niinpä Pekingin kaduilla kuolleiden mielenosoittajien maineen palautusta on turha odottaa. Päinvastoin, puolue haluaa ihmisten unohtavan menneen ja pitävän katseensa tulevassa, kommunistisen puolueen satavuotisjuhlavuodessa 2021 ja Kiinan unelmassa.
Kiinan unelma ei kuitenkaan ole kiinalaisten oma unelma. Unelman sisällön päättää kommunistinen puolue. Pitää toivoa, että talouskasvun hidastuminen ei johda ainoastaan kurin kovenemiseen vaan pakottaa myös puolueen kuuntelemaan kansaa herkemmällä korvalla kuin tähän asti. Muutoin tulee talvi.
Jyrki Kallio (KSK 2/2019)