Harry Zilliacus Kiina sanoin ja kuvin 2/2005

Lohikäärmeen tanssia seuraa lumoutuneena, henkeään pidätellen. Värikkyydessään se vangitsee katseet ja varastaa show’n, mutta liikkeissään se saattaa isokokoisena näyttää hieman kömpelöltä. Jollakin salaperäisellä tavalla se on kuitenkin mukaansatempaava ja kiehtova. Väsyessään se käpertyy hitaasti makuulle, mutta pitää silloinkin toista silmää raollaan. Koskaan ei tiedä mitä se keksii seuraavaksi, joten etäisyyttä on pidettävä, jotta ei ainakaan jäisi jalkoihin, jos se yhtäkkiä päättäisi riuhtaista itsensä taas liikkeelle.

Näin maailma on aina seurannut Kiinaa. Ja vaikka lohikäärme olisikin hetken paikallaan tanssittuaan muutaman sadan vuoden, sitä ei kannata unohtaa omiin oloihinsa, koska silloin se pääsee yllättämään. Sitä on opittu kunnioittamaan ja näin on päästy yhteisymmärrykseen lännen ja idän asioista, joita on perinteisesti katsottu täysin eri näkökulmista. Tänään se haluaa, että sitä myös kuunnellaan. Globalisoitunut maailma on tarjonnut Kiinalle aivan uusia vaikutusmahdollisuuksia ja talous on sisäisten vaikeuksien jälkeen saatu kohennetuksi maailmanennätysvauhtia.

Mihin Kiina on matkalla

On aina vaikeaa nähdä metsää puilta ja siten on myös hankalaa lähteä ennustamaan, mitä Shanghain maailmannäyttely vuonna 2010, kolmen solan pato tai vaikkapa Pekingin olympiakisat vuonna 2008 tuovat Kiinalle tullessaan. Monesti tuon suuruusluokan tapahtumat tahtovat nekin hukkua monituhatvuotisen historian mereen vain tavallista suurempina pisaroina pysyvämpiä jälkiä jättämättä. Jonkinlaisen huipentuman näemme kuitenkin vuosina 2008–2010, jolloin voimme paremmin arvioida mitä on saavutettu, mikä on suunta ja mitkä ovat mahdolliset vauriot. Olympiakisojen aikaan tulee myös kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä kuin eversti C. G. Mannerheim päätti yli 10 000 km:n ratsastusretkensä Aasian halki keisarikunnan viimeisiä vuosiaan viettävään pääkaupunkiin.

Paljon on sen jälkeen ehtinyt tapahtua ja vettä virrata sekä Vantaan- että Yangzejoessa. Suomi löysi oman tiensä 20. vuosisadan melskeiden läpi, integroitui länsieurooppalaiseen yhteisöön ja voi tänään melko hyvin. Myös Kiina joutui kamppailemaan identiteettinsä ja yhteiskuntarauhan puolesta ulkopuolisen uhan lisäksi. Tänään se vahvistaa asemiaan taloudellisena vaikuttajana ja poliittisena mahtitekijänä. Kulttuuria sillä on vanhastaan tarjolla enemmän kuin useimmilla muilla.

Kiinan tila koskettaa meitä

Kestävätkö rahkeet vai asettuuko lohikäärme taas makuulle muurin kupeeseen? Tänään on myös perusteltua kysyä: kestääkö muu maailma Kiinan kasvua? Maailma on yhteinen, pienempi kuin koskaan, ja kiinalaisiakin jo kaksi kertaa enemmän kuin Maon valtakauden alkuaikoina. Kiinan väestönkasvua on pystytty hillitsemään, mutta ei tyrehdyttämään. Kasvun ennustetaan jatkuvan vielä muutaman vuosikymmenen ajan, jonka jälkeen ikärakenteen muuttuessa Intia nousee Kiinan rinnalle ja ohi. Aasian kahdessa jättivaltiossa asuu silloin yhteensä noin 3 miljardia ihmistä. Kiinan kohdalla on muistettava, että asuttavaa ja viljeltävää pinta-alaa on ainoastaan idässä ja etelässä. Esimerkiksi Xinjiangin autonominen alue Luoteis-Kiinassa on pinta-alaltaan viisi kertaa Suomen kokoinen, mutta väentiheyttä voidaan vuoristoista ja autiomaista johtuen tuskin koskaan nostaa Suomen tasolle. Samaan aikaan Henanin maakunnassa Keltaisenjoen eteläpuolella lähes 600 hengen on tultava toimeen yhdellä neliökilometrillä, suurkaupunkien tungoksesta puhumattakaan.

Kehityksen kääntöpuoli

Rakennetun alan jatkuvasti kasvaessa ja kaupunkien levittäytyessä ympäröivälle viljelysmaalle, Kiina menettää joka vuosi noin 20 000 ha parasta peltomaataan. Jokapäiväisen riisin – pohjoisessa nuudeliaineksen – kasvattaminen käy siten yhä tukalammaksi samalla kun ruokittavien suiden määrä lisääntyy. Yhteyksien parantamiseen tarvitaan yhä lisää teitä ja kulkuneuvoja. Yksinomaan Beijingin henkilöautojen lukumäärä vastaa jo suurin piirtein kaikkia Suomen teillä liikkuvia autoja. Elintason noustessa muuttuvat myös ruokatottumukset. Kiinalaiset haluavat nyt länsimaiseen tapaan syödä enemmän lihaa, jonka tuottaminen ravinnoksi vaatii suuremman pinta-alan kuin perinteinen vilja. Puolikuivien laidunmaiden rajat siirtyvät autiomaan suuntaan eroosioherkille alueille. Tämä vuorostaan saattaa iskeä takaisin yhä pahenevina köyhyyslukuina.

Syrjäseudut ja pilvenpiirtäjät

Ilmastollisesti epämukavien syrjäseutujen vähemmistökansoilla on ennestäänkin ollut vaikeata sopeutua kasvun ajatukseen ja ne uhkaavat jäädä muualla tapahtuvasta kehityksestä jälkeen. Kiinan suurimpia tulevaisuudenhaasteita on levittää hyvinvointia myös pohjoiseen ja länteen. Ellei siinä onnistuta saattavat kasvavat elintasoerot uhata Keskustan Valtakunnan sisäistä rauhaa ja yhtenäisyyttä. Tärkeätä olisi parantaa maatalouden kannattavuutta. Tähän strategiaan olisi myös sisällytettävä johdonmukainen kysyntään ja tarjontaan perustuva hintapolitiikka.

Hinta olisi saatava oikealle tasolle myös veden kohdalla, jotta tuhlailu ja saastuttaminen saataisiin kuriin. Valtion omistamaa maata ja vettä on kansantasavallan aikana pidetty lähes rajattomana varana, jonka taloudellinen käyttö ei ole ollut jokamiehen vastuulla. Puutetta vedestä on kuitenkin lähes kaikkialla Yangzen pohjois- ja länsipuolella eli niillä alueilla, joilla haihdunta ylittää vuotuisen sadannan määrän. Suuremmissa kaupungeissa pohjaveden pinta on laskenut pitkään eikä käytetyn veden kerääminen tai puhdistaminen täytä lisääntyvän kulutuksen vaatimuksia. Kaupunki-ilma on maailman saastuneinta ja liikenteen päästöt ovat uusi uhka entisen hiilenpolton lisäksi.

Ilmastonmuutos

Käynnissä oleva ilmastonmuutos vaikuttaa jo Luoteis-Kiinan vesioloihin sulattamalla vuoristojäätiköitä ja helpottaen näin Taklamakanin autiomaan reuna-alueiden keidasviljelyä sekä keinokastelua. Ei ole kuitenkaan varmaa miten pitkään ilmasto lämpenee. Varmaa sen sijaan on, että jäävaranto tällä hetkelä hupenee kiihtyvään tahtiin sekä se, että maanpinnan suolaantuminen viemäröinnin puuttuessa tulee olemaan yhä ongelmallisempaa.

Työttömyys

Maaseudun sekä Koillis-Kiinan luhistuvien valtionyritysten aiheuttama työttömyys tuo vaikeuksia useille kymmenille miljoonille ihmisille, jotka eivät löydä toimeentuloa eivätkä asuinpaikkaa itselleen. Lähes kaikki yhteiskuntasektorit kokevat muutoksia eivätkä kaupungit pysty nielemään kaikkia halukkaita palvelusektoriin tai yksityistettyihin ja koneellistettuihin yrityksiin. 1990-luvun alun jälkeen ovat sadat miljoonat ihmiset ylittäneet virallisen köyhyysrajan, mutta eivät heidän asiansa vieläkään täysin kunnossa ole. Samaan aikaan Pekingin, Dalianin, Shanghain ja Guangzhoun kaltaiset vauraat seudut verkostoituvat edelleen länsimaiden kauppakeskusten kanssa etäännyttäen oman maan kansalaisia yhä enemmän toisistaan.

Kun lohikäärmeellä on panoksensa pelissä, sen massa ja vauhti tömisyttävät paitsi omaa maata myös muita. Seuraamme tällä hetkellä valtavaa näytöstä, jonka lopusta kellään ei ole minkäänlaista tietoa jos visiotakaan. Pitkän eristyneisyyden jälkeen ovat portit auki ja voimavaroja siirrellään melko vapaasti rajojen yli. Käsiteltävät suuret volyymit vaikuttavat nopeasti ulkomaisten kumppaneiden omiin resursseihin, energiavaroihin sekä hintoihin. Hallitseva puolue joustaa niin kauan kuin hyvää saadaan lisää ja valtaosa kansalaisista pääsee siitä osalliseksi. Lohikäärmeen tanssia ei voi olla huomaamatta, vaikka vauhti hirvittäisikin. Ei sitä voi pysäyttääkään – nyt mennään ja toivotaan parasta.

Komea menneisyys

Kiina ei ole mikä tahansa kehitysmaa. Voidaan jopa väittää, että se aikojen kuluessa on ollut suurmahti pitempään kuin mikään muu maailman valta. Äskettäin esitetyn brittiläisen käsityksen mukaan noin 30 000 hengen miehistön kiinalainen laivasto purjehti maailman meriä niinkin aikaisin kuin vuosina 1421–23 kartoittaen mm. Pohjois- ja Etelä-Amerikan rannikkoja sekä Australiaa. Kolumbus, Magalhaes ja Cook eivät siten ensimmäisinä eurooppalaisina olisi löytäneet uusia mantereita ilman kiinalaisten keräämiä paikkatietoja, jotka venetsialaisten välityksellä piirrettiin keskiajan lopun maailmankarttoihin.

Ellei Ming-dynastia olisi tutkimusretken jälkeen tehnyt ulkopolitiikassaan täyskäännöstä, Kiinasta olisi G. Menziesin mukaan saattanut tulla Portugalin ja Espanjan kaltainen siirtomaavalta. Sen sijaan suljettiin mantereinen Silkkitieyhteys länteen – vanhaa kauppareittiä on pidetty nykyisen globalisaation esivaiheena – kiellettin kaikki meriliikenne ja jätettiin suosiolla valtamerten herruus eurooppalaisille. Keisari Zhu Din Kielletty kaupunki säilyi jälkimaailman ihailtavaksi, mutta hänen laivastostaan jäi vain muutama hylky ja Australian hiekasta löytynyt jättimäinen ruori. Purjehdusta koskeva dokumentaatio ja löydökset tuhottiin perusteellisesti sotaministeriön vanhemman virkamiehen Liu Daxian johdolla.

Vastakohtien maa

Syödessämme illallista Urumqissa lokakuun 15. päivänä 2003 seurasimme toisella silmällä televisiosta Kiinan ensimmäistä miehitettyä avaruuslentoa, jolla Yang Liwei nousi raketissaan uuden ja dynaamisen Kiinan keulakuvaksi. Kaikkea kokeillaan, kun tämä ja ulkomaailma taas kiinnostavat ja siihen on varaa. Amiraali Zheng He sai oman museonsa Nanjingiin, mutta useat muut meriltä palaavat hämmästyksekseen vain rangaistuksia ja häpeää. Joskus tuntuu siltä, että lohikäärme itsekin säikähtää omaa voimaansa ja mahdollisuuksiaan.

Työntekijöitä varmasti riittää jatkossakin, mutta riittävätkö esimerkiksi energia ja vesivarat?
Kestääkö Kiinan ympäristö lisääntyvää hyödyntämistä ja kulutusta, jos kestävän kehityksen periaatteita ei riittävän nopeasti saada vietyä eri sektoreiden lainsäädäntöön ja jos korruptio siitä huolimatta tekee seurannan ja valvonnan mahdottomaksi?

Ongelmat olivat valtavia jo ennen nykyistä kasvua ja lieventyvät ainoastaan suhteellisesti – kuten kaiken kattava kysymys väestönkasvustakin. Miten käy alikehittyneiden alueiden ja maan sisäisen koheesion – vetävätkö uudet voimakentät alueita yhteen vai erilleen? Liian paljon voimia on nyt päästetty valloilleen, jotta Kiina tyytyisi palaamaan lähtöruutuun. Mutta asettuu se sitten mihin tahansa, tuolla väestömäärällä ja potentiaalilla se tavalla tai toisella horjuttaa itäisen Aasian tasapainoa.

Kiina ja naapurit

Ainoastaan suuret poliittiset mullistukset estävät Kiinaa lähivuosikymmeninä nousemasta maailman merkittävimmäksi talousmahdiksi. Käytännössä suuri osa Kaakkois-Aasiaa, Taiwan mukaanlukien, on jo kiinalaisen pääoman ja toimeliaisuuden vaikutuspiirissä, eikä tähän ole näkyvissä muutosta. Vaikutuspiirin rajankäynti Japanin suuntaan on ennen pitkää varmaankin käytävä ja silloin lohikäärme saa panna parastaan, jotta asia tulisi selväksi. Asetelmaan vaikuttaa vielä Intian kasvava painoarvo. Siis: riittääkö kaikille tilaa, luonnonvaroja, ruokaa ja puhdasta vettä? Ympäröivät pienemmät valtiot saattavat siinä rytäkässä kärsiä kolhuja – silloin punnitaan kiistelevien maiden kulttuurierojen merkitys. Myös intialaisia on laajalla alueella Intian valtameren rannikoilla puolustamassa asemiaan.

Yhdysvallat ja EU joutuvat omalta osaltaan reagoimaan Kiinan taloudellisen kehityksen tuomiin maailmanlaajuisiin muutoksiin. Toistaiseksi läntiset liittoumat ovat lähinnä hyötyneet tilanteesta, mutta joutuvat jatkossa myös taistelemaan omien ehtojensa ja asemiensa säilyttämiseksi mutkistuvassa kanssakäymisessä. Kukapa olisi noin 25 vuotta sitten kulttuurivallankumouksen pölyn laskeuduttua voinut kuvitellakaan, että Yhdysvallat 21. vuosisadan alussa joutuu miettimään liiallista riippuvuuttaan kiinalaisista rahavirroista.

Huiput ja keskiarvo

Kiinan kansantasavalta on noussut taloushuipun terävimmän kärjen tuntumaan eikä vauhti näytä hiipuvan. Tämän sanottuamme on muistettava vanha totuus useasta Kiinasta ja siitä, että usein näemme vain huippusuoritukset tai kasvun kunnioitusta herättävät keskiarvot. Unohdamme helposti – kuten Suomen hallituksen äskeinen globalisaatioraportti muistuttaa – että keskiverto-Wangin tulot jäävät mm. Guatemalan, Namibian ja Marokon keskivertokansalaisten taakse. Sadoilla miljoonilla Wangeilla menee silloin vielä huonommin.

Mainituilla Väli-Amerikan ja Afrikan valtioilla ei ole Kiinan massaa, ulottuvuutta eikä kykyä uusiutua. Idän lohikäärmeen pään syöstessä tulta Itä-Kiinan meren suuntaan se samaan aikaan pyyhkii pyrstöllään pölyt Keski-Asian autiomaista.

Jaksaako lohikäärme tanssia

Tanssi jatkuu villinä ja partnerit seisovat jonossa päästäkseen nauttimaan sen pyörteistä. Niin kauan kuin lohikäärme jaksaa on muidenkin pysyttävä perässä. Vauhti saattaa kuitenkin hidastua esimerkiksi huonoon pitoon kuten eroosioon, lössin kaukokulkeutumiseen elintärkeille viljelysmaille tai sitä seuraavaan vakavaan nälänhätään.

Harry Zilliacus
Kirjoittaja toimii lehtorina Helsingin Yliopiston maantieteen laitoksella.
Suomi–Kiina-seura on saanut artikkelin julkaisemiseen tukea Suomen ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyön tiedotusvaroista ja se on julkaistu aiemmin Kiina sanoin ja kuvin -lehden numerossa 2/2005.

Tauno-Olavi Huotari

Perinteinen Kiina ei pysynyt paikallaan talouden ja tekniikankaan osalta. Talousrakenne muuttui vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa. Kiina oli monina aikoina paitsi maailman väkirikkain myös vaurain maa. Myös tekniikassa se oli yleensä muuta maailmaa edellä: yksi tällaisista vaiheista sijoittuu ajanlaskumme vuosiin 1000–1350. Vasta uudella ajalla tiede ja teollinen vallankumous kiihdyttivät kehityksen länsimailla sellaiseen vauhtiin, että Kiina alkoi jäädä jälkeen.

Perinteinen Kiina oli voimakkaasti maatalousmaa. Vielä 1800-luvulla asutuskeskusten väkimäärä oli selvästi alle 10 % koko maan väestöstä. Toisaalta absoluuttisin luvuin kaupunkilaisia oli paljon, ja Kiinassa oli monia suuria, yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkeja.

Myöhemmän keisarikauden aikana maa oli lopullisesti muuttunut ostettavaksi ja myytäväksi yksityisomaisuudeksi. Väestön nopea kasvu lisäsi 1700-luvulta lähtien kilpailua maasta. Maanomistuksessa oli eroja. Käytännössä viljely-yksikkönä toimi useimmiten perheviljelmä, koska suuromistajienkin kannatti vuokrata tilansa palstoina yksityisille viljelijöille. Suuri osa talonpojista omisti maata, mutta melkoinen osa joutui vuokraamaan sitä lisää. Pelkästään vuokramaata viljeli noin parikymmentä prosenttia viljelijöistä, ja suurinpiirtein saman verran oli maattomia maatyöläisiä. Alueelliset erot sekä tilakoossa että omistussuhteissa olivat merkittäviä.

Ns. tilanherrojenkaan omistukset eivät olleet meikäläisittäin suuria. Vuokrat olivat korkeat, noin 30–40 prosenttia sadosta. Niillä, joilla oli maata vuokrattavana, oli myös käteistä rahaa. Näin he pystyivät lainaamaan sitä köyhemmilleen siemenviljan ostoon, verojen maksuun jne. ja saivat tämän kautta lisää valtaa. Huonoina vuosina velkaantuminen oli suurta ja veloista oli vaikea päästä irti. 1800-luvun alussa noin 40 prosentilla talonpojista oli velkaa.

Vaihdanta oli suhteellisen vilkasta. Talonpojat myivät noin kolmanneksen tuotteistaan ja ostivat suunnilleen saman verran kulutukseen tarvitsemastaan. Kylät olivat yhdistyneet markkinapaikkojen verkoston kautta laajempaan talouteen. Joskin vain pieni osa tuotteista kulkeutui oman kauppapiirin ulkopuolelle, kaukokaupankin volyymi oli kohtalaisen suuri: se kuljetti elintarvikkeita suuriin kaupunkeihin ja sokeria, teetä, silkkiä, puuvillaa ja metalleja koko maahan. Sen sijaan ulkomaankaupan merkitys oli vähäinen.

Keisarikauden lopulla oli havaittavissa siirtymistä erikoistuneeseen tuotantoon ja suurempiin manufaktuuri- tai teollisuusyksikköihin. Puuvillan värjäys ja siistaus olivat suurtuotantoa. Niissä oli etenkin 1700-luvulta lähtien suuria yksiköitä, jopa tuhansien työläisten laitoksia. Silkkiteollisuus oli vielä kehittyneempää. Tekstiiliteollisuudessa oli käytössä useita organisaatiomuotoja: itsenäisiä kankureita, kustannusjärjestelmiä ja suurten laitosten vapaita työntekijöitä.

1400-luvulta lähtien oli Kiinassa siirrytty kohti rahataloutta. Verot ja maanvuokrat maksettiin pääosin rahassa. Hopean lisääntynyt liikkuminen johti lievään inflaatioon, joka edisti kasvua. Kiinassakin oli siirrytty tilanteeseen, joka antoi mahdollisuuksia suurtuotantoon ja jakeluun yli suurten etäisyyksien.

Ongelmien kausi 1800–1900-luvuilla

1800-lukua ja 1900-luvun alkua on perinteisesti pidetty Kiinan rappion ja taantuman kautena. Ehkä tätä puolta on liioiteltu: kasvu oli kaiken kaikkiaan erityisen heikkoa vain Japaniin ja eräisiin Euroopan maihin verrattuna. Sodat ja kapinat aiheuttivat taaksepäinmenon kausia: pahimpia olivat mm. sisällissodan ja japanilaismiehityksen vuodet 1930–40-luvuilla. Hallinnon heikkous ja maan hajaannus tällä vuosisadalla heikensivät taloudellista suoritetta.

Oopiumisotien jälkeen länsivallat (ja sittemmin myös Japani) saivat kauppaoikeuksia rannikolla, Kiinan perimät tullit määrättiin alhaisiksi ja ko. vallat saivat ns. suosituimmuusaseman. Taloudellisesti seuraukset olivat Kiinalle epäedullisia, mutta poliittisesti suurvaltojen yhtäläiset oikeudet estivät mitään niistä saamasta yksinään ylivertaista asemaa Kiinassa. Ulkomaalaisten valta oli suurin ulkomaankaupassa. Teollisuutta ulkomaalaiset pääsivät perustamaan vasta vuoden 1895 jälkeen. Omistukset keskittyivät rannikolle. Ulkomaiset investoinnit olivat vähäisiä esim. raskaassa teollisuudessa, hieman suurempia tekstiileissä. Kiinaan ei kehittynyt plantaasitaloutta tai monokulttuuria, vaan maan vienti pysyi melko monipuolisena.

Kiinan suuria ongelmia oli – tuolloinkin – maan eri osien epätasainen kehitys. Kasvu tapahtui lähes kokonaan rannikon rintamailla, jossa teollisuus kasvoi 1870-luvulta 1930-luvun alkuun lähes samaa vauhtia kuin Japanissa. Maataloudessakin uskotaan tuotannon kasvaneen hieman väestönkasvua nopeammin.

Kuva taantumasta ei kuitenkaan ole kokonaan väärä. Alueelliset erot olivat suuret. Köyhyysrajan alapuolella elävä väestö kasvoi ainakin absoluuttisina lukuina. Väestöpaine näkyi mm. tilakoon alenemisena: vuoden 1870 tienoilla keskimääräinen koko oli vielä noin 1,3 ha, noin 1930 vain 0,92 ha. Toimeentulomarginaali oli Kiinan kansan suurella enemmistöllä jatkuvasti hyvin vähäinen, ja pienetkin muutokset vaikuttivat drastisesti. Katovuodet aiheuttivat valtavia ongelmia. Myös poliittinen kaaos saattoi johtaa katastrofeihin yksilön tai koko paikallisen yhteisön osalta. Kaaoksen tyypillisiin seurauksiin kuului vesiensäännöstelyjärjestelmien huono hoito ja rappio, joka johti niin satojen alenemiseen kuin tulvaonnettomuuksiin.

1930-luvulla maailmanpula vaikutti Kiinaankin: lama lopetti teen ja silkin ulkomaisen kysynnän ja johti maataloushintojen romahdukseen koetellen sekä talonpoikia että tärkeintä teollisuuden haaraa.
Niin keisarivallan loppukaudella kuin tasavallankin aikaan Kiinalta puuttui vahva ja määrätietoisesti taloutta edistävä hallitus. Ongelmat olivat tosin lähes mahdottomia ratkaista ja paljolti pitkäaikaisten trendien aiheuttamia. Lisäksi Guomindangin hallitus ei edes voimansa päivinä 1927–37 hallinnut suoraan kuin osaa maasta. Verotuloista suurin osa meni maakuntakenraaleille ja muille paikallisille mahtimiehille. Pienistä tuloista oli lisäksi maksettava aikaisempien hallitusten tekemät velat, jottei maan luottokelpoisuus mennyt. Peräti 35 % budjetista kului velanmaksuihin.

Lopullisen niitin Guomindangin hallitukselle löi II maailmansodan jälkeinen aika, jolloin superinflaatio sai osan varakkaista kansankerroksista lopettamaan sen tukemisen.

Talouskehitys kansantasavallan aikana

Kiinan kansantasavallan historia on täynnä muutoksia, jotka ovat usein vaikuttaneet lähes täyskäännöksiltä. Kiina on ollut suuri laboratorio, jossa erilaisia yhteiskunnan ohjauksen malleja on kokeiltu. Tyypillistä sille on ollut luokkataistelua korostavien mobilisaation aikojen vuorottelu sellaisten kausien kanssa, jolloin taloudellinen kehitys ja modernisointi on asetettu etualalle. Nykyinen taloudellisen uudistumisen aika on kestänyt poikkeuksellisen pitkään, lähes 20 vuotta – ja sen tuomia muutoksia uskaltaa jo pitää peruuttamattomina.

Tyypillistä Kiinalle on ollut yrityksen ja erehdyksen metodi. Tiettyä kokeilua on sallittu kaikesta oikeaoppisuudesta huolimatta. Monista metodeista on siten saatu tietoa ennen niiden kohottamista viralliseksi malliksi. Epäonnistumisista on yleensä myös osattu ottaa oppia. Osasyy tähän on ollut maan laajuus: paikalliset olosuhteet on pitänyt aina ottaa huomioon ja sallia tietty määrä erilaisuutta.

Kiinan uudistusten menestys ja nykyiset korkeat kasvuluvut ovat jossakin määrin peittäneet sen, ettei aikaisempaakaan kautta voi pitää kokonaan epäonnistuneena. Kiinan talouskasvu oli vuosina 1949–1978 kaikista politiikan muutoksista huolimatta huomattava, mikäli jätetään pois Suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen huippukauden vuodet. Keskimäärin kasvu lienee ollut noin 6 % vuodessa (tosin tilastointi on eräiltä vuosilta puutteellinen ja vielä useammin länsimaisesta poikkeava). Jopa maataloudessa kasvu oli normaalisti 3–4 % vuodessa, joskin eräät katovuodet veivät kokonaislukuja alaspäin.

Sosialistisen järjestelmän perustaminen

Kansantasavalta joutui alkamaan rakennustyönsä kaaosmaisesta taloustilanteesta. Muutamassa vuodessa jälleenrakennus oli saatu päätökseen. Samalla alettiin yhteiskuntaa muuttaa. Siinä seurattiin Neuvostoliiton esikuvia, ja se myös auttoi teollisuuden suurprojektien suunnittelussa. Kiinan mallina oli 1950–1970-luvuilla kollektiivinen talous, jota välillä koetettiin parantaa kollektiivisuutta yhä lisäämällä.

Maatalouden uudistus alettiin maareformilla. Varsin pian, jo 1950-luvun alussa, maataloudessa siirryttiin yhteiseen viljelyyn ja työnjakoon ns. keskinäisavun ryhmien kautta. Muodollisesti maa pysyi vielä yksityisomaisuutena. Vuodesta 1955 alkoi nopea kollektivointi, jossa maa ja muut tuotantovälineet siirtyivät yhteisomistukseksi. Maaseutu sai perusrakenteensa, joka säilyi 1980-luvun alkuun saakka.

Myös kaupunkielinkeinoissa alettiin sosialisointi melko pian kansantasavallan perustamisen jälkeen. Ulkomaalaisten sekä maasta poistuneiden tai Guomindangiin likeisesti liittyneiden kiinalaisten yritykset otettiin valtion haltuun. Muiden kohdalla muutos oli hitaampi: entiset omistajat saivat usein hoitaa yhteisyrityksiksi muuttuneita laitoksiaan. Suuri osa ”kansallisista kapitalisteista” sai korvauksia sosialisoiduista tuotantolaitoksista. Pian suhtautuminen alkoi muuttua. Jo 1950-luvun alussa ns. oikeistonvastaisen liikkeen aikana ryhdyttiin yrityksiä siirtämään kokonaisuudessaan yhteiskunnan haltuun.

Valtion sektorin osuus vahvistui, kun ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa alettiin toteuttaa vuonna 1953. Siinä pääpaino pantiin valtion omistamalle raskaalle suurteollisuudelle. Teollisuuden täydelliseen sosialisointiin siirryttiin pian maaseudun kollektivoinnin jälkeen vuonna 1956. Pienyritykset palvelujen alalla katosivat Suuren harppauksen myötä.

Suuri harppaus ja kulttuurivallankumous

Vuonna 1957 Mao Zedong antoi ohjeen kollektiivien yhdistämisestä, jotta suurempia joukkoja voitaisiin mobilisoida esimerkiksi vesiensäännöstelytöihin. Vuoden 1958 huhtikuussa perustettiin ensimmäinen koekommuuni, ja jo elokuussa puolue hyväksyi ajatuksen kommuuneista siirtymävaiheena kommunismiin. Syyskuussa 90 % talonpojista oli jäseninä niissä. Kommuunit olivat tuolloin kooltaan valtavia, niissä oli keskimäärin 30 000 henkeä.

Suuri harppaus aloitettiin, jotta voitaisiin nopeasti hypätä ohi Neuvostoliiton ja sitten länsimaiden ohitse tuotannossa. Siihen uskottiin päästävän kansan mobilisoinnin ja innostamisen avulla. Harppaus kaatui utooppisiin tavoitteisiinsa. Vuodesta 1960 talouspolitiikka alkoi palata vanhoihin uomiinsa. Kommuunit jäivät talous- ja paikallishallinnon yksiköiksi, mutta niiden kokoa pienennettiin. Samalla henkilökohtaisten tavaroiden yksityisomistus ja yksityispalstat palautettiin, ja palkat perustuivat jälleen työsuorituksiin. Tämä perusmalli säilyi maaseudulla aina uudistuspolitiikan aiheuttamiin muutoksiin asti.

Kulttuurivallankumouksen aika muutti jossakin määrin teollisuuden johtosysteemejä lisäten puolueen osuutta yritysten hallinnossa. Kuitenkaan talouspolitiikka tai talouden rakenne eivät ratkaisevasti muuttuneet. Maaseudulla ei ryhdytty samanlaisiin elämänmuotokokeiluihin kuin Suuren harppauksen aikana, mutta yksityispalstoja pienennettiin jälleen. Toisaalta tuolloin panostettiin maaseudun sosiaaliturvan kehittämiseen ja pienteollisuuden luomiseen maaseudulle.

Maaseutu ennen uudistuskautta

Suuren harppauksen jälkeen Kiinan maaseutu kuului kokonaisuudessaan kolmitasoisen kollektiivisen omistuksen piiriin. Sen ylimpänä yksikkönä olivat kommuunit. Ne olivat ennen kaikkea hallintoyksikkö. Toisaalta kommuuni oli se taso, joka hoiti vaativia palveluita (sairaaloita, oppikouluja jne.). Taloudessa sillä oli lähinnä valvova tehtävä. Kommuunit kuitenkin harjoittivat jossakin määrin teollisuutta ja omistivat pienehköjä ja keskisuuria teollisuuslaitoksia. Kun kommuunijärjestelmää 1980-luvun alussa ryhdyttiin purkamaan, oli Kiinassa kansankommuuneja noin 50 000, ja niiden keskimääräinen asukasmäärä oli noin 16 000.

Kommuunit jakautuivat tuotantoprikaateihin, joita Kiinassa oli kaikkiaan noin 700 000. Prikaatin alue käsitti yhden ison tai useamman pienen kylän. Yleensä prikaati oli se yksikkö, joka omisti maan. Tuotantoprikaati tarjosi peruspalveluita, kuten alkeiskoulut ja alimman tason terveydenhoidon; se saattoi harjoittaa pientä teollisuutta jne.

Kiinan maaseudun alimman tason perusyksikkö oli ennen 1980-luvun muutoksia tuotantoryhmä. Niitä oli maassa lähes 5 miljoonaa; keskimäärin niissä oli muutama kymmenen perhettä. Niitä hallitsi kyläyhteisön oma väki, ja niiden johtajat olivat yhteisön työtätekeviä jäseniä. Ryhmä määräsi jäsentensä työtehtävistä sekä tulojenjaosta – etupäässä työsuoritusten mukaisesti. Yleensä kannustettiin tulonjakoa, joka piti tuloerot pieninä ryhmän sisällä. Sen sijaan eri tuotantoryhmien välillä saattoi samankin kommuunin sisällä olla suuria vaihteluita. Suhtautuminen taloudellisten kiihokkeiden käyttöön seurasi kulloinkin vallitsevaa poliittista linjaa. Mobilisaatiokausina esim. yksityispalstoja yritettiin poistaa: täysin siinä ei onnistuttu, sillä niiden merkitys viljelijöiden taloudelle oli niin merkittävä.

Kollektiiviseen omistukseen siirtymisen piti auttaa sekä tasa-arvoisuuden toteutumista että tuotannon kasvua. Pelkällä organisaation muutoksella ei kuitenkaan saatu aikaan todella huomattavaa tuotannon nousua, kun maatalouden tekninen uudistaminen jäi lähes toteutumatta. Tuotanto lisääntyi silti jossakin määrin, ja tuotteiden kuljetus ja jakelu kuluttajille parani ja tapahtui suurempaa tasa-arvoa noudattaen. Maaseudulla palvelut kohentuivat selvästi. Koulutus ja terveydenhoito tulivat jossakin laajuudessa lähes kaikkien ulottuville. Palveluiden rahoitus oli kuitenkin paikallisten instituutioiden varassa. Siksi niiden saatavuus oli erilainen maan eri osissa.

Teollisuus kollektivismin kaudella

Kansantasavallan teollisuus jakautui kollektivismin kaudella kahteen omistus- ja hallintamuotoon. Toinen niistä oli – ja on – ns. valtion omistama teollisuus. Periaatteessa se on ollut ”koko kansan omistuksessa”. Osaa teollisuuslaitoksista valvoivat suoraan keskushallinnon elimet, ministeriöt ym., mutta osaa taas alemmat hallinnon tasot aina piirikuntaan saakka. Keskushallinnon suunnitteluelimet määrittivät tuotantotavoitteet ja asettivat raamit resurssien käytölle. Yritys saattoi saada osan voitosta käyttöönsä, mutta valtaosa voitoista palautettiin keskushallitukselle.

Toinen päämuoto ovat olleet ns. kollektiiviset yritykset. Ne edustivat tavallaan samaa omistusmuotoa, joka vallitsi maataloudessa, sillä niissäkin omistajana ovat olleet yhteisesti jonkin yksikön jäsenet, maaseudulla kansankommuunin tai tuotantoprikaatin jäsenet, kaupungeissa kaupunginosan, korttelin ym. asukkaat. Periaatteessa voittojen tuli jäädä omistajille, mutta käytännössä valtio otti 1960–70-luvuilla ne haltuunsa. Kollektiiviset yritykset olivat huomattavasti pienempiä kuin valtionyritykset.

Teollisuuden työläiset ovat olleet kansantasavallassa perinteisesti etuoikeutetussa asemassa – marxismin mukaisesti työväenluokkaa on pidetty arvokkaimpana yhteiskuntakerroksena. Periaatteessa työläisten työsuhdeturva, ”rautainen riisikulho”, oli erittäin vahva. Sosiaaliedut ovat olleet näihin päiviin asti sidoksissa työpaikkaan. Työpaikalla, ns. yksiköllä (danwei), on ollut suuri valta: ilman sen lupaa ei ole mm. voinut siirtyä työpaikasta toiseen.

Kaikki Kiinan työläiset eivät kuitenkaan saaneet nauttia tästä varmasta leivästä. Ns. kollektiivisessa teollisuudessa sosiaaliedut olivat huonompia. Lisäksi jo 1960-luvun alussa oli kaupunkien työvoimasta suuri osa tilapäisiä työläisiä, joiden asema oli varsin turvaton. Kaiken kaikkiaan teollisuuden työläisten tulotaso on aina ollut selvästi korkeampi kuin maatalouden työntekijöiden.

Avautumisen aika

Taloudessa oli tultu 1970-luvulla vaiheeseen, jossa pelkkä määrän lisääminen ei riittänyt, vaan kustannuksiin oli ruvettava kiinnittämään huomiota. Elintason noustua kansa halusi yhä monipuolisempia hyödykkeitä, joita kankea keskusjohtoinen systeemi ei voinut tuottaa. Oli saatava markkinat ainakin jossain määrin ohjaamaan kehitystä.

Kiinassa oli esimerkiksi Neuvostoliittoon verrattuna eräissä suhteissa parempi lähtökohta. Kiinassa oli ainakin teoriassa annettu maataloudelle suurempi merkitys ja pidetty talonpoikien elintason kohentamista kehityksen edellytyksenä. Talous oli myös hajautetumpi. Kansankommuuneilla oli merkitystä paikallisen teollisuuden kehittäjänä, ja suurteollisuudessakin valtaa oli Suuresta harppauksesta lähtien myös maakunnallisilla viranomaisilla ja puoluekomiteoilla.

Ajatuksia talousuudistuksista esitettiin jo 1970-luvun puolivälissä, kun Zhou Enlai ja Deng Xiaoping korostivat ‘neljän modernisoinnin’ vaatimusta. Muutoksiin päästiin vasta ns. neljän koplan kukistumisen jälkeen. Ensin taloudessa pyrittiin normalisointiin mobilisaatiokausien jälkeen. Virheitä nähtiin tehdyn lähinnä työtyylissä; niinpä monissa suhteissa lähestyttiin 1950-luvun mallia. Suuri muutos tapahtui vasta vuodesta 1979 lähtien.

Maaseutu: siirtyminen vastuujärjestelmään

Muutos alkoi maaseudulta. Maataloudessa uskottiin tarvittavan erikoistumista ja irtautumista yksinomaan viljanviljelyyn painottuneesta tuotantosuunnasta. Näin uskottiin lisättävän tuotantoa ja saatavan maaseudun työvoima järkevään käyttöön sivuelinkeinojen vapaammin kehittyessä. Samalla haluttiin vähentää hallintokuluja. Ensimmäinen muutos oli hallinnollinen: kommuunit lopetettiin, ja hallintoasiat eriytettiin paikallishallinnon elimille, joilla on talouden kehitystä ohjaava rooli, muttei suoraa taloudellista valtaa, ja taloudellinen puoli erilaisiksi talousyhdistyksiksi tai yrityksiksi.

Perusmuutos oli siirtyminen ns. vastuujärjestelmään. Se tapahtui pääosin vuosina 1979–1984. Siinä yksityinen perhe tai porukka otti tehtäväkseen tietyn alueen (tms.) viljelyn. Sadosta sopimuksen tekijä myi sovitun määrän valtiolle sen määräämään hintaan, mutta sai lopulla tehdä haluamallaan tavalla: myydä markkinahintaan, käyttää itse jne. Maa pysyi virallisesti yhteisön omistuksessa.

Hiljakseen systeemi laajeni täydentävästä järjestelmästä hallitsevaksi: suurin osa Kiinan maaseudusta tuli sen piiriin. Alussa suuri osa viljelystä tapahtui jatkuvasti yhdessä, ja perheiden tuli hoitaa itse heille tullut maatilkku. Sopimusten siirto maksua tai vuokraa vastaan eteenpäin kävi mahdolliseksi vuodesta 1984 lähtien. Sen jälkeen maata on voitu hoitaa joko päätoimisesti tai muun työn ohella, mutta kuitenkin omin voimin tai niin, että maanviljely on maksua vastaan luovutettu toisille.

Aluksi vastuujärjestelyt oli ajateltu vain määräaikaisiksi. Ne koskivat jopa vain vuotta, sitten kolmea tai viittä, kunnes 1980-luvun puolimaissa 15 vuotta vakiintui normiksi. Nykyisin talonpojat ja suurin osa viranomaisista ovat alkaneet pitää sopimuspalstaa sen viljelijöiden luovuttamattomana oikeutena, jopa omaisuutena, ja suurin osa talonpojista halunnee omistusten virallistamista nykyisellä pohjalla. Osa maasta, ehkä parisen kymmentä prosenttia, on luovutettu yksityisille ilman sopimusjärjestelyä.

Vastuujärjestelmän perustamisvuodet 1979–1984 olivat menestyksellisiä: maanviljelyksen tuotto nousi keskimäärin lähes 8 prosenttia. Sen jälkeen maatalouden kasvu pysähtyi. Viljasadot eivät enää lisääntyneet kasvaen uudestaan vasta 1990-luvulla, viljanviljelyala väheni: syynä on ollut viljelijöiden siirtyminen tuottavampiin teollisuuskasveihin tai pois maanviljelyksestä. Maataloustuotteiden hinnat ovat laskeneet suhteessa tuotantopanosten hintaan, ja 1980-luvun puolimaissa pienentynyt kuilu talonpoikien ja kaupunkilaisten tulojen välillä on uudestaan kasvanut.

Vastuujärjestelmää seurasi maatalouden sivuelinkeinojen, palveluiden ja erityisesti ns. maaseututeollisuuden vapautuminen esteistä ja voimakas kasvu. Niiden kasvuvauhti on koko ajan ollut hyvin voimakas.
Toiminta alkoi useimmiten yksityisten pienteollisuutena, vasta sen jälkeen ns. kyläteollisuus alkoi kasvaa. Sitä perusti kyläyhteisö tai yksityisten aloittama yritys muuttui sellaiseksi tarvitessaan lisää pääomaa. Liikkeellelähtöä viivytti se, että paikalliset päättäjät eivät aina uskaltautuneet uudenlaisiin toimintamalleihin, koska poliittisen linjan kestävyys ei ollut selviö. Varhain aloittaneet saivat etulyöntiaseman, erityisesti ne, jotka olivat lähteneet yhteistoimintaan suurempien yritysten kanssa, niiden raaka-aineiden tai osien alihankkijoina.

Teollisuuden murros

Noin vuodesta 1984 lähtien siirryttiin talousuudistuksessa vaiheeseen, jolloin teollisuuden struktuurien ja koko hinta- ja palkkajärjestelmän uudistaminen tuli ajankohtaiseksi. Tosin jo 1979 aloitettiin uusien johtomenetelmien kokeilemisella mm. Sichuanissa. 1980-luvun alussa alettiin puhua ‘teollisuuden vastuujärjestelmästä’, jossa tehtaat lupautuisivat tuottamaan valtiolle määrätyn määrän hyödykkeitä, mutta saisivat vapaasti myydä ja käyttää mahdollisen ylijäämän. Mutta vasta 1984–85 uudistukset todella levisivät. Yritykset ja niiden johtajat saivat lisää valtaa tuotannon suunnittelussa, markkinoinnissa, ostoissa, henkilökunnan koon ja palkkauksen määräämisessä ja voittojen käytössä. Toimenpiteet jäivät monissa suhteissa puolinaisiksi.

Merkittävin muutos on se, että valtion suurteollisuuden oheen kasvoi yhä enemmän paikallistason omistamaa ns. kollektiivista teollisuutta sekä jopa kokonaan yksityistä elinkeinotoimintaa. Teollisuudessa voimakkain kasvu onkin tapahtunut niissä. Ne ovat toimineet talouden moottoreina näihin asti. Niiden asemaa vahvistettiin 1980-luvun lopulla myös lainsäädännössä: yhtiöt voivat siirtyä myynnin ja perinnön kautta. Sen sijaan valtion suurteollisuus on ollut vaikeuksissa. Etenkin raskaan perusteollisuuden tuottavuus on ollut muita sektoreita heikompi.

Taloudelliset ulkomaansuhteet

Kansantasavallan alkuaikoina tavoitteena oli omavaraisuus ja taloudellinen riippumattomuus. Ulkomaankaupan merkitys oli vähäinen, ulkomaisia sijoituksia ei hyväksytty eikä edes raaka-aineiden vientiä suosittu. Ulkomaankaupan arvo henkeä kohti olikin vain muutaman yuanin luokkaa. Joitakin teollisuuslaitoksia toki ostettiin lännestä jo 1950-luvulla. 1960-luvulla neuvostosuhteiden katkettua alettiin yhteyksiä länteen kehittää, mutta vasta 1970-luvulla ulkomaankauppa alkoi kasvaa ja teknologian siirron tarpeellisuutta korostettiin. Uudistuspolitiikan myötä talousyhteydet ulkomaille ovat lisääntyneet. Silti ulkomaankaupan osuus kansantuotteesta on yhä varsin alhainen.

Merkittävä uudistus on ollut ulkomaisten sijoitusten salliminen. Jo 1979 hyväksyttiin laki yhteisyrityksistä, mutta vasta muutamaa vuotta myöhemmin tuli käytännössä mahdolliseksi perustaa niitä Kiinaan. 1980-luvun puolimaissa myös kokonaan ulkomaiset yhtiöt saivat luvan sijoittua Kiinaan. Aluksi epäilyt uudistusten kestävyyttä kohtaan, lainsäädännön puutteet, erilaiset käsitykset tavoitteista ja työelämän erilaisuudet vähensivät sijoitusintoa ja aiheuttivat hankaluuksia. 1980-luvun loppuvuosina investointien määrä alkoi nousta voimakkaasti, ja vuoden 1989 tapahtumien ja samanaikaisten kasvun rajoittamistoimien aiheuttaman taantuman jälkeen on kasvu yhä vahvistunut, niin että Kiina on ollut selvästi maailman kiinnostavin sijoituskohde.

Kriisejä, mutta linja säilyy

Kiinan talous on uudistuskaudella 1980-luvulta lähtien kasvanut ehkä maailman nopeinta vauhtia. Keskimääräinen kansantulon kasvu koko ajalla on ollut yli 9 % vuodessa.

Kiinan talouskasvua ja uudistusten edistymistä ovat haitanneet talouden ylikuumenemisoireet, kilpailu rajallisista resursseista sekä eräinä aikoina suuri inflaatio. Pieni kriisi koettiin jo vuosina 1984–85, jolloin ylikuumeneminen oli vähällä aiheuttaa talouden moottorien kiinnileikkautumisen. Toinen samantapainen kausi oli vuonna 1988. Silloin aloitettu kiristysohjelma, joka tähtäsi ylikuumenemisen estämiseen ja kauppataseen saamiseen positiiviseksi, jatkui lähes kolmen vuoden ajan vähentäen tuontia ja investointeja. Vaikeuksien syntyminen ei ole ihme: Kiinassa on koettu syvällisiä muutoksia kysynnässä, työllistämisessä, teollisuudessa ja maataloudessa.

Vuonna 1989 tapahtunut demokratialiikkeen tukahduttaminen ei aiheuttanuet käännettä talouspolitiikassa, vaikka puheissa korostettiin jälleen raskaan teollisuuden sekä viljanviljelyn olennaista merkitystä. Talousuudistus ehkä hidastui, mutta ei keskeytynyt. Kansantalouden kasvuluvut pysyivät yhä korkeina.

Vuonna 1991 tuontia jälleen vapautettiin, investoinnit lisääntyivät ja hinta- ym. uudistukset etenivät. Dengiläinen talouspolitiikka alkoi ohjelmallisestikin nostaa päätään 1992. Itse Deng Xiaoping esiintyi julkisesti uudistusten puolesta, ja vuoden lopulla hänen linjansa vahvistettiin myös kommunistisen puolueen nimenomaiseksi ohjelmaksi: tavoitteeksi tuli sosialistisen suunnitelmatalouden sijasta sosialistinen markkinatalous. Siinä merkittävä osa tuotantolaitoksista pysyy valtion omistuksessa, mutta sitä täydentävät muut omistusmuodot. Yhteiskunnan omistamat yrityksetkin joutuvat siinä kilpailemaan markkinoiden ehdoilla. Jiang Zeminin aikana linja on jatkunut, ehkä vielä voimakkaammin kapitalistisia elementtejä omaksuen.

Omistuksen muodot muutoksessa

Uudistuspolitiikan aikana Kiinan talouden ja sitä kautta koko yhteiskunnan rakenne on muuttunut huomattavasti: eri elinkeinojen osuudet kansantulosta ja työvoimasta ovat muuttuneet, ja samaan aikaan myös omistusmuodot. Teollisuuden ja palveluiden osuudet ovat kasvaneet maatalouden kustannuksella. Valtion omistaman suurteollisuuden osuus oli teollisuudesta lähes 80 prosenttia uudistuskauden alkaessa, 1990-luvun puolimaissa osuus oli laskenut noin puoleen ja nykyään vain noin kolmasosa on valtion omistuksessa. Voimakkaimmin ovat kasvaneet toisaalta osin yhteisöjen ja osaksi yksityistenkin omistamat pk-yritykset, toisaalta taas osin tai kokonaan ulkomaalaisomistuksessa olevat laitokset, joiden osuus viennistä on suuri, yli puolet. Kun valtion suora määräysvalta maataloudessa on käytännössä hävinnyt, voi sanoa, että jopa 80 % Kiinan kansantaloudesta on ei-valtiollista. Kiinan taloutta on siis avattu maolaisen ajan komentotaloudesta ja yhteisomistuksesta niin että sen kuvaaminen sosialistiseksi vaatii käsitteen uudenlaista tulkintaa.

Sosiaalisia ongelmia

Taloussysteemin muuttuminen on tuonut monille varallisuutta ja parempaa elämää, ja antanut mahdollisuuksia yleensäkin vapaampaan itsensä toteuttamiseen. Se on kumminkin aiheuttanut myös sosiaalisia ongelmia. Valtion suurteollisuuden alasajo on aiheuttanut työttömyyttä vanhoilla teollisuusalueilla. Ongelmana on ollut myös se, että sosiaaliset palvelut (asunnot, koulut, terveydenhuolto) ovat liittyneet työpaikkaan, ja työttömyys on johtanut helposti myös niiden menettämiseen. Maaseudulla kommuunijärjestelmästä siirtyminen johti (sinänsä alkeellisen) sosiaaliturvan katoamiseen kokonaan. Yleistä sosiaaliturvaa ei toistaiseksi ole saatu luoduksi. Vaikka uusia maatalouden ulkopuolisia työpaikkoja on syntynyt runsaasti, maaseudun alityöllisyysongelma ei ole juuri helpottanut. Markkinatalouteen siirtyminen on muuallakin johtanut suuriin taloudellisiin ja sosiaalisiin eroihin, mutta Kiinassa ne ovat hyvin näkyviä, koska valtio on suorastaan antanut köyhiltä rikkaille: etuja, tukea ja verohelpotuksia, on annettu rannikkomaakunnille, ulkomaisille yrityksille ja taloudelliselle eliitille.

Kiinassa on selvästi kaksi eri taloutta ja miltei kaksi yhteiskuntaakin. Toinen on kukoistava, ulospäin vientiin suuntautunut, paljolti ulkomaiseen pääomaan ja ei-valtiolliseen teollisuussektoriin nojaava talous rannikkomaakunnissa ja etelässä, toinen taas talonpoikainen viljelymaaseutu sekä vanha savupiipputeollisuusalue.

Kiinassa eroilla on selvä maantieteellinen jakauma: köyhyys on lisääntynyt viime vuosina länsi- ja keskiosissa. 1980-luvulla köyhyys hyvin selvästi väheni (varsinkin maaseudun vaurastuessa), mutta tilanne alkoi muuttua 1980-luvun lopulla, jolloin poliittinen tahto vähentää köyhyyttä väheni. 1990-luvulla voimistui kehitysstrategia, jossa tunnuslauseena oli ajatus rikkauden syntymisestä ensin rannikkoalueille ja valumisesta sen jälkeen myös laajemmalle. Maaseudun ja kaupunkien välinen elintasokuilu, joka supistui 1980-luvulla, on uudestaan auennut.

Eräät yhteiskunnalliset ongelmat ovat jo aiheuttaneet rauhattomuutta. Kannattamattomien valtion omistamien teollisuuslaitosten saneeraus on välttämätöntä. Toisaalta se on aiheuttanut ehkä noin 50 miljoonan ihmisen työttömyyden. Koillis-Kiinassa, jossa valtion savupiipputeollisuus on perinteisesti vahvaa, tilanne on johtanut levottomuuksiin. Myös sisämaan talonpojat ja yrittäjät ovat tyytymättömiä. Maaseudulla on jatkuvasti jopa sadoin miljoonin alityöllistettyä väkeä, jonka pysyttäminen paikoillaan käy entistä vaikeammaksi.

Deng Xiaopingin ja erityisesti Jiang Zeminin aikana Kiinassa korostettiin voimakkaasti suurten kaupunkien ja rannikon erikoisalueiden merkitystä. Uusi johto on tuonut selvemmin esille maaseudun ja vanhan teollisuuden probleemat. Puoluejohtaja Hu Jintao ja pääministeri Wen Jiabao ovat kiinnittäneet myös huomiota sosiaaliseen liikehdintään, uusköyhyyteen ja alueelliseen eriarvoisuuteen. Ongelmat ja niiden merkitys siis kyllä tajutaan. Ratkaisuksi käsitetään kuitenkin kasvun lisääminen, ja uskotaan, että kehitys ajan mittaan hyödyttää köyhiäkin.

Uhkia ja mahdollisuuksia

Eräät kiinalaiset tutkijat ovat korostaneet, että valtion mahdollisuudet aktiiviseen tulonjakopolitiikkaan ovat entistä pienemmät: suurin osa tuotannosta tapahtuu valtionyritysten ulkopuolella, verojen tuotot ovat rajalliset, ja Kiinassa verojen keruu onnistuu huonosti. Kyseessä on kuitenkin valinta. Puolue asettaa yhä kasvun etusijalle muihin hyviin asioihin verrattuna, ja tulonjakokysymykset jäävät selvästi toisen asteen tavoitteeksi.

2000-luvun alusta aloitettiin kampanja köyhien länsimaakuntien vaurastuttamiseksi, mutta rahat on pantu etupäässä suuriin infrastruktuurisijoituksiin. Kampanjassa on kuitenkin yksi ristiriitojen siemen. Lännen kehitysalueilla asuu pääosa maan kansallisista vähemmistöistä, ja kehittämisprojekti konkretisoi valtakunnan ja vähemmistöjen toisistaan poikkeavat intressit.

Vaikka viime vuosina taloudellinen kasvu on jatkunut yllättävänkin voimakkaana, tiettyjä uhkia kehitykselle on olemassa. Työttömyyden mahdollinen huomattava kasvu, sekä valtionyritysten saneerauksen johdosta että maatalousväestön alityöllisyyden jatkuessa, voi saada aikaan niin taloudellista taantumaa kuin poliittista epätasapainoa. Ne vaarat, jotka liittyvät pankkitoimintaan, suuriin talletuksiin ja huonoihin luottoihin, eivät ole poistuneet. Koulutuksen puutteet ovat suuret: vieläkin korkeakouluopiskelijoiden suhteellinen osuus on pieni jopa moniin kehitysmaihin verrattuna. Väestön odotettavissa oleva nopea ikääntyminen muuttaa yhteiskuntarakennetta ja vaatii uudenlaista sosiaalipolitiikkaa. Separatismi vähemmistöalueilla saattaa puhjeta avoimeksi kriisiksi. Ja pohjalla häämöttää resurssipula: jo nyt monilla alueilla Pohjois-Kiinassa on pulaa vedestä. Energiaa tarvitaan lisää niin teollisuuteen kuin yksityiseen kulutukseen: jo yhden lisäsähkölampun hankkiminen jokaiseen kiinalaiskotiin vaatisi energiamäärää, jota on lähes mahdoton saada.

Toistaiseksi hallitus on onnistunut pitämään Kiinan purren vakaana myrskyissä, joita ovat aiheuttaneet niin ulkoiset kriisit kuin sisäiset vaikeudet. Aasian talousongelmat 1990-luvun lopulla eivät johtaneet Kiinaa taantumaan, ja 2003 Kiinan talous kasvoi nopeammin kuin useana edellisenä vuonna sars-epidemian aiheuttamista pulmista huolimatta. Vuosina 2003 ja 2004 talouden kasvu oli yli 9 %. Jopa maataloudessa, jossa kasvu on ollut yleensä vähäistä, saatiin 2004 erinomainen sato, joka heijastui myös tuloissa. Useat sisäisistä uhista ovat sellaisia, joista tarkkailijat ovat pitäneet ääntä jo kauan. Ne eivät kuitenkaan ole toteutuneet. Se kertoo hyvää suunnittelusta ja kyvystä ottaa oppia erehdyksistä, mutta mukana on ollut myös onnea. Toteutuessaan uhkaennustukset merkitsisivät huomattavasti vähentynyttä kasvua. Kasvuprosentti saattaa laskea myös Kiinan kehityksen myötä. Tällä hetkellä merkittävä osa kasvusta johtuu siirtymisestä tuottavampiin elinkeinoihin tai teollisuuden aloihin, ei niinkään tuottavuuden kasvusta näiden sisällä.

Tauno-Olavi Huotari
(Tämän artikkelin julkaisemiseen Suomi–Kiina-seuran verkkosivuilla on saatu Suomen ulkoasiainministeriön myöntämää kehitysyhteistyön tiedotustukea)