Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1994

Ajattelun eroja ja kommunikaation vaikeuksia kiinalaisen ja läntisen kulttuurin välillä

Viime aikoina on keskustelu kulttuurieroista ja niiden vaikutuksesta vilkastunut. Kontaktien eri maiden asukkaiden välillä yleistyessä kommunikaation tarve lisääntyy, mutta myös sen esteet huomataan entistä helpommin. Monta kertaa ne tunnistetaan kulttuuri- ja perinnelähtöisiksi. Itä-Aasian kohdalla tämä havainto syntyy helposti: onhan sen kulttuuripiirin mailla vahva, vanha ja omasyntyinen perinteensä. Artikkelissaan Tauno-Olavi Huotari pohtii sitä, miten Kiinan perinteet näkyvät nykyisessä ajattelussa ja yhteiskunnassa ja miten tradition tunteminen auttaa meille vieraiden mallien ymmärtämisessä.

Kun joudumme tekemisiin vieraiden kansojen ja niiden jäsenten kanssa, havaitsemme helposti käyttäytymisen meille vieraat piirteet sekä ajattelun erilaiset rakenteet. Aikaisemmin oli tapana selittää nämä erot johtuviksi kansanluonteesta. Tällä taas oli geneettinen ja periytyvä, rodullinen – tai ainakin fyysisistä olosuhteista – johtuva pohjansa. Osaltaan, varsinkin kun kysymyksessä olivat ulkoeurooppalaiset maat, eroavuudet tulkittiin heikkouden, alemmuuden ja takapajuisuuden osoituksiksi: uskottiin länsimaiden ylemmyyteen ja kulttuurien samansuuntaiseen kehitykseen. Siksi maailman kansoilla oli vain yksi kehitystie, jonka huippuna oli länsimainen sivilisaatio. Jotka eivät olleet tällä tiellä, olivat historian ulkopuolella.

Rotuoppien kärsimä konkurssi sai aikaan sen, että pitkään vierottiin kaikkia näkemyksiä, jotka korostivat kulttuurierojen merkitystä ja pysyvyyttä. Nykyään tunnustetaan jälleen erilaisten kulttuurien olemassaolo, ja niiden välisten erojen katsotaan näkyvän ulkoisten tapojen ohella myös ajattelun perusteissa. Itä-Aasia on viime aikoina voimakkaasti kehittynyt ja tullut poliittiseksi ja taloudelliseksi mahdiksi. Yhä useammat näkevät siksi Kaukoidän kulttuurit positiivisessa valossa ja etsivät Itä-Aasian menestyksen syitä sen perinteestä ja siihen liittyvistä mentaliteeteista. Kiinnostus kohdistuu myös käytännön tasoon, tapoihin ym., joiden tunteminen helpottaa kanssakäymistä.

Pohdiskelussa on saatu erilaisia vastauksia: kulttuurierojen merkityksestä käytännön yhteistyölle kuulee varsin erilaisia, mutta varmaankin kokemukseen ja analyysiin pohjautuvia mielipiteitä. Kiinalaiset ja muut itäaasialaiset vähättelevät usein näiden erojen merkitystä. Takana voi tosin olla näköharha: jos on vaikea käsittää vieraita ajatusmalleja, saattaa usein olla vielä vaikeampaa huomata omien ideoiden takana olevaa historian ja kulttuurin painolastia. Samalla tapaa eräs suomalainen Kiinassa toiminut teollisuusmies sanoi kulttuurierojen merkitystä liioiteltavan; saman keskustelun loppupuolella hän tosin myönsi häntä Kiinassa suuresti auttaneen sen, että hän oli tottunut Kiinaa muistuttaviin ajatusmalleihin toimiessaan muualla Aasiassa.

Mitä on kulttuuri

Kulttuuri on sangen vaikeasti määriteltävä asia; joku lienee laskenut, että siitä on annettu yli 200 määritelmää. Erään suhteellisen kattavan määritelmän mukaan kulttuuri on kulloisenkin yhteisön jäsenille ominaisten opittujen käyttäytymispiirteiden ja kaavojen sekä näiden tuotteiden yhtenäinen kokonaisuus. Se on sosiaalisen keksimisen tulos, joka periytyy ja pysyy voimassa oppimisen, ei biologisen perimisen varassa. Jokaisella kulttuurilla on oma integroitunut käsitteiden, arvojen ja symbolien järjestelmä, joka välittyy kulttuurinsiirrossa seuraaville polville. Se on kommunikaatiojärjestelmä, jonka yhteisön jäsenet hallitsevat.

Nykyisessä historian ja yhteiskunnan tutkimuksessa käytetään runsaasti myös mentaliteetin käsitettä. Sillä viitataan niihin henkisiin puitteisiin, joiden sisäpuolella ajattelun rakenteet määräytyvät. Ne ovat kulttuuriin sidottuja, mutta eivät muuttumattomia, ja yhteiskunnan todellisuus vaikuttaa niihin ja muuntuu niiden mukaisesti.

Seuraavassa yritän käsitellä eräitä Kiinalle ominaisia käsityksiä ja käytösmalleja, jotka ovat kulttuurisidonnaisia, mutta jotka samalla eroavat länsimaisista tavoista ja normeista. Ymmärrettävästi tällöin korostuvat kulttuurin ainakin meidän mielestämme ”negatiiviset” piirteet. Samalla on muistettava, että monet kulttuuripiirteet ovat samantapaisia, myös niitä johonkin kolmanteen kulttuuriin verrattaessa. Monet erot ovat myös ainoastaan asteittaisia.

Muutos ja menneisyyden perintö

Kiinasta puhuttaessa on aina muistettava, että maa on valtava ja ihmismäärä vielä valtavampi: sen kulttuuriin liittyy lukematon määrä ajallisia, paikallisia ja yksilöllisiä variaatioita. Kiina on lisäksi viime vuosikymmeninä ollut jatkuvassa muutoksen tilassa. Vanha sanonnan mukaan Kiinan tilanne on jo muuttunut ennen kuin muste siitä kirjoittaessa on ennättänyt kuivua paperille.

Länsimaiset vaikutteet ovat muuttaneet perinteisiä arvoja jo yli sadan vuoden ajan, ja nykyinen avautumisen aika on lisännyt muutosvauhtia. Kansantasavalta on välillä pyrkinyt jopa suoranaisesti murtamaan menneisyyden arvot. Muutosta on tapahtunut myös kiinalaisten mielessä ja mielestä: monet kiinalaiset toteavat kysyttäessä suhtautuvansa varsin välinpitämättömästi perinteeseensä. Monelle ulkomaalaiselle onkin yllätys, että valtaosa kiinalaisista ei harrasta ikivanhaa filosofiaa tai kiinalaisia ruumiinharjoituksia, vaan varsin useat pikemminkin bridgeä ja tangoa. Menneisyyden vaikutus ei kuitenkaan aina ole suoraa ja tiedostettua. Vanhasta on pakostakin jäänteitä, enemmän tai vähemmän tiedostettuina, kansan uskomuksissa, ihmisten tavassa ajatella, heidän tavassaan käyttää vanhoja ja perinteeseen sidoksissa olevia ilmaisuja jne.

Erilaisuudet kulttuuriympäristössä näkyvät eri tasoilla, alkaen yksinkertaisista ja ilmiselvistä ja päätyen hyvinkin vaikeasti määriteltäviin. Näitä ovat mm. kielen taso, tapojen taso ja ajatusmallien ja organisaatioiden taso.

Kielen vaikutus

Jokainen Kiinassa käynyt, kiinaa taitamaton tai jopa taitavakin, muistaa sen järkytyksen, joka syntyy siitä, että joutuu kiinalaisten merkkien maailmaan. Ne tekevät yksinkertaisen orientoitumisenkin vaikeaksi – toisin kuin lännessä, jossa yhteinen kirjaimisto jo antaa aivan toisenlaisia ymmärtämisen mahdollisuuksia.

On paljon keskusteltu siitä, merkitseekö kielellinen erilaisuus myös ajattelun eroja: eroaako esimerkiksi suomenkielisten ajattelu germaanisten kielten puhujain malleista, kiinasta nyt puhumattakaan. Useimmat tutkijat lähtevät siitä, että vaikka kielille ominaiset ilmaisutavat ovat erilaisia, niillä kuitenkin pystytään esittämään samoja asioita. Näin lieneekin, mutta ilmaisukeinojen erilaisuus korostuu siirryttäessä kokonaan toiseen kulttuuripiiriin. Eurooppalaisissa kielissä, vaikka ne geneettisesti ovatkin eri perua, on esimerkiksi yhteisten (laina)sanojen ja käännöslainojen varasto (ja tiettyä kieliopillistakin lähentymistä kuten suomen ja unkarin vaikutteet indoeurooppalaisesta kielimallista), joka helpottaa kommunikaatiota. Itä-Aasian kielissä ei meille ole tätä pohjaa.

Vielä merkittävämpiä ovat kieleen liittyvät kulttuuriset viitteet, jotka vaikeuttavat ymmärtämistä. Me teemme puheessamme jatkuvia viittauksia esimerkiksi yhteiseen Euroopan historian, kristinuskon ym. symbolivarastoon. Se on meille on itsestäänselvyys, muttei ole sitä itäaasialaisihe. Kiinalaisilla on vastaavana viitekehyksenä oma historiansa ja kulttuurinsa. Siellä näiden viittausten merkitys on jopa huomattavampi kuin meillä. Syynä on kiinalaisen kulttuurin historiaorientoituminen, joka on osa sen ihmiskeskeistä ja ihmisen maailmasta tietonsa ottavaa perusluonnetta.

Toinen taso: tavat

Muutos tapojen alueella, etenkin protokollassa ja etiketissä on hyvin hidas, hitaampi kuin muutokset politiikassa tai liike-elämässä. Näin on ollut erityisesti Kiinassa. Se on ollut vanhastaan hyvin homogeeninen yhteiskunta. Siellä ei ole juurikaan siedetty normien rikkomista tai rikkojia. Useimmille on lapsesta asti iskostunut selvä käsitys oikeasta ja väärästä käyttäytymisestä.

Kiinalaiseen perinteeseen ja tapakulttuuriin on liittynyt varsin voimakas rituaaleille annettu merkitys. Se näkyy yhä monenlaisten virallisille tapaamisille, kokouksille ja vastaanottamisille annetussa arvossa. Kysymyksessä lienee toisaalta jäänne vanhan kulttuurin uskosta oikeiden ja oikealla tavalla suoritettujen toimintatapojen merkitykseen, toisaalta hierarkkinen ja ryhmäsidonnainen asioiden hoitotapa: virallisten tapaamisten protokollalla osoitetaan kunkin oikea paikka ja asema.

On kuitenkin muistettava, että käytösnormien vaatiimukset koskettavat ennen kaikkea itse kiinalaisia. Tässäkin on hitusen ajatusta ainoasta oikeasta sivistyksestä: vain kiinalaiset pystyvät oppimaan hyvät tavat, barbaareille taas täytyy puutteet antaa anteeksi.

Kiinalaisessa maailmassa eurooppalainen kokee outona monien seikkojen sallimisen, jotka meistä eivät kuulu hyvään käytökseen. Sellaisiin kuuluu sylkemisen, röyhtäilyn ja jopa ilmanpäästön yleisyys. Ne eivät tosin ole suositeltavia tapoja, mutta yhä ainakin vähemmän sivistyneissä piireissä mahdollisia. Deng Xiaopingille jouduttiin vielä ennen vuoden 1979 USA:n vierailua selittämään, että Yhdysvalloissa ei sovi syljeskellä, ei siellä ole edes sylkykuppeja! Tuijottaminenkin on sopivaa, jos kohde on esimerkiksi fyysisesti eroava: muukalainen, hassu, vammainen. Vakavammasta normien erilaisuudesta esimerkkinä käy se onnettomuuksiin puuttumattomuus ja jopa nauru sen kärsineelle, joka monasti ihmetyttää eurooppalaisia. Tämä suhtautuminen on usein vain tapa hoitaa epämukava tilanne, johon ei osata suhtautua tai johon ei haluta puuttua.

Vaikeuksien kolmas taso: ajattelun kaavat

Kiinalainen kulttuuri on ollut menneisyyteen suuntautunut: historia on kiinalaisille sananmukaisesti edessä, vastaavasti tulevaisuus selän takana. Kiinassa operoidaan helposti menneisyydestä peräisin olevilla ajatuksilla ja kategorioilla. Näin on jopa kommunistienkin osalta, sillä he eivät tunnu pääsevän eroon vaitakautensa alun ajatusmalleista. Kiinalaisille on riippumatta ideologioista ominaista oman kulttuurin arvostus: Kiinan muinaisuus ja sen traditio nähdään kaikkein merkittävimpänä ja maa todella Keskustan valtakuntana. Vanhat ajatusmallit vaikuttavat yhä.

Tärkeimmät menneisyyden ilmiöt, jotka vaikuttavat yhä Kiinassa ja muovaavat sen yhteiskuntaa sekä määräävät ihmisten käytöstä, ovat ensinnäkin perinteinen, hierarkkinen perhesysteemi, toiseksi ikimuistoisista ajoista periytyvä keskitetty hallintomalli sekä kolmanneksi ns. kungfutselainen perinne. Nämä traditiot liittyvät kiinteästi toisiinsa. Yhä vallitsevia, tästä traditiosta ainakin osan voimastaan saavia piirteitä ovat yksinvaltainen johtosysteemi, miesvalta, iän kunnioitus, jäykkä byrokratia, ryhmäsidonnaisuus, erityiset suhdeverkostot ja kasvojen säilyttämisen (ja ”kohottamisen”) merkitys ihmissuhteissa. – Tottakai toisaalta myös kiinalaisen kulttuurin rationaalinen ydin.

Koko Itä-Aasian malli

Monissa aasialaisissa maissa pyritään yhteiskunnalliseen vakavuuteen: tavoitteena on vakaa yhteiskunta, joka perustuu keskinäisiin lojaalisuussuhteisiin. Vanhempainkunnioitus ulottuu virkamieskunnan kautta johtajaan, joka on kungfutselaisen hallitsijan nykyaikainen vastine. Perinteisen yhteiskuntamallin vaikutus on silmiinpistävä monissa kehittyneissä kapitalistisissa maissa. Sekä Taiwanissa, Japanissa että Etelä-Koreassa on syntynyt eräänlainen kaksijakoinen kulttuuri, joka on saanut vaikutteita niin lännen kuin idänkin perinteistä. Yleinen mielipide pitää perinnettä täysin yhteensopivana uudenaikaisen tieteen, politiikan ja talouden kanssa.

Kungfutselaisella perinnöllä ei kansantasavallassa ole samaa merkitystä kuin vanhassa Kiinassa, mutta se on osaltaan vahvistamassa useita nykykulttuurinkin piirteitä. Kommunistinen puolue on historiansa aikana usein arvostellut tätä perintöä, mutta sen hierarkkinen rakenne jne. edustaa itse asiassa samanlaista valistuneen yksinvallan mallia. Kaikkea ei voi kuitenkaan suoraan selittää kungfutselaisuudella: se ei ollut kaikessa yhtenäinen oppi, vaan sen pohjalta saattoi päätyä hyvinkin erilaisiin tulkintoihin.

Myös muut perinteiset opit vaikuttavat: eräs esimerkki on taolaisuuden perinteen näkyminen kansantasavallankin alueella siihen perustuneiden hygienia- ja terveysoppien elinvoimana. Useimmat kiinalaiset uskovat määrätyn ruokavalion, ruumiinharjoitusten sekä hengityksensäätelyn terveellisyyteen. Yhteyttä muinaisiin oppeihin eivät kaikki tunnusta tai havaitse, sillä ne ovat muuttuneet osaksi niin yleistä perinnettä. Niiden perusteet ovat kuitenkin samoja kuin taolaisuudessa jo vuosisatoja sitten.

Perhejärjestelmän kulttuurivaikutus

Perhejärjestehnän vaikutus on kiintoisa selitysmalli monille nykyhetkelläkin esiintyville, länsimaalaisia oudoksuttaville käyttäytymisen muodoille. Talous, perhe on ollut vuosisatoja sekä hallinnollinen että taloudellinen perusyksikkö, maatalouden ohella myös kaupassa ja pienyrityksissä. Valtio pitää sitä yhä perusyksikkönä yksityisen henkilön sijasta.

Perheessä on vallinnut voimakas jako sukupuolen ja iän perusteella. Miesvalta, ikä ja ryhmäetu on asetettu yksilön edelle. Kiinan kulttuurin vahva mieskeskeisyys on kansantasavallan aikana vähentynyt, muttei kokonaan kadonnut. Patrilineaarisuudesta todistaa yhä lomakkeissa kysytty suvun alkuperäseutu, ei persoonallinen syntymäpaikka. Ikäerot tulevat vahvasti esille myös isänpuoleisten sukulaistenkutsumatavoissa.

Vanhempain valta oli lähes absoluuttinen vanhassa Kiinassa ja vanhempainkunnioitusta murtavia tekoja pidettiin henkirikoksen veroisina ilkitöinä. Jo varhaisina elinvuosina kiinalaiset lapset oppivat täydellisesti alistumaan vanhempien tahtoon: älä kysy, hyväksy, alistu ilman kysymistä ja vapaaehtoisesti. Tätä seurasi samanlainen alistuminen opettajan, mestarin jne. auktoriteettia kohtaan. Tämä aiheutti kaikille kiinalaisille, molempien sukupuolten jäsenille, voimakkaan riippuvuuden auktoriteeteista. Tämä auktoriteettien valta on nykyäänkin olemassa: vanhempien, opettajien, johtajien – ja tietysti ylimpänä valtion. Tämä autoritaarisuus merkitsi sitä, etteivät lapset voineet ilmentää tuntemiaan vihan tunteita. Tämä tunteiden kielto johti siihen, että aggression tukahduttaminen on ollut keskeinen teema kiinalaisessa kulttuurissa. Siihen voi sanoa perustuvan kiinalaisten etiketin ja rituaalin painotuksen sekä taipumuksen konformismiin. Se selittää heidän pelkoaan epäjärjestyksestä ja huoltaan hierarkioiden kaatumisesta. Aggression kontrolloimisen tärkeyttä, mutta myös sen vaikeutta heijastaa kiinalaisten taipumus heilahdella äkkinäisesti toisaalta kurin ja järjestyksen sekä toisaalta rajujen tunteenpurkausten välillä: tästä lienee esimerkkejä nykyhistoriassakin. Eräs keino turvata itsensä on välttää monimutkaisia ja monitulkintaisia tilanteita ja pitää yllä selkeitä hierarkkisia suhteita.

Perhe ja kvasiperhe

Hierarkkinen ihmiskäsitys on Kiinassa elänyt varhaisimmista dynastioista asti. Se on antanut mallin perheen ohella yhteisöille laajennettuina perheinä, ja se vaikuttaa yhä perheisiin, yrityksiin, hallintoon ja puolueeseen.

Kansantasavallan ajalle on ollut tyypillistä, että perheen roolia on siirtynyt muille yksiköille, joilla on tietty kvasiperheen luonne. Tämä jatkaa vanhaa ryhmäsidonnaisuuden perinnettä. Ryhmä antaa palkintona lojaalisuudesta ja tottelevaisuudesta tukea ja suojaa, mutta myös yksilöllä on ainakin teoriassa vastuu ryhmästä. Ryhmä on eri aikakausina ollut erilainen; keisarillisessa Kiinassa se oli lähinnä suurperhe, nykyään viiteryhmä on ydinperhe, koululuokka, työpaikka, sotilasosasto, ennen kaikkea työyksikkö, danwei. Dynamiikka on siitä huolimatta pysynyt varsin samanlaisena. Danwei, jota kiinalaiset ovat harvoin itse valinneet, on kontrolloinut myös siviilielämää: asuntoja, sosiaaliturvaa, ja siltä on täytynyt saada lupa työpaikan vaihtoon ja jopa avioitumiseen. Tässä yhteisöjen vallassa on myös positiivisia puolia: Kiinassa paikalliset ja sukuyhteisöt ovat perinteisesti hoitaneet monia sellaisia tehtäviä, jotka muualla ovat kuuluneet yhteiskunnan toimivaltaan. Kansantasavaltakin on perustanut paljon kollektiivisen omatoimisuuden, keskinäisen avun ja yhteisölle siirrettyjen tehtävien varaan.

Keskitetty johtajuus

Kiinassa on vahva keskitetyn valtion perinne: siellä ei ole juuri ollut kahtiajakoa hallinnossa tai ajattelussa. Valta oli keskittynyt keisarille, ainakin teoriassa. Toista valtakeskusta, esimerkiksi kirkkoa tai itsenäisiä kaupunkeja, ei ollut. Omaisuuden suoja oli puutteellinen hallitukseen nähden, joskin se myöhemmällä keisarikaudella vahvistui. Virallisesti yksilöllä ei juuri ollut valtapiiriä valtion ulkopuolella, käytännössä yksinvaltiaan käsi ei kaikkialle ulottunut.

Nykyäänkin hallitus nähdään loukkaamattomana. Sen valta voidaan kiertää, mutta sitä ei juuri suoraan uhmata – tai seuraukset puuttuvasta lojaaliudesta ovat ankarat. Kansantasavallassa keskushallinnon ja valtion paikallishallinnon struktuuri on paljolti sama kuin muinaisessa keisarikunnassa. Yksi vanhan ja uuden yhteiskunnan yhdistävä tekijä onkin se, että sekä kommunistiseen että kungfutselaiseen perinteeseen sopii yksityisyyden puute ja auktoriteettien suuri valta.

Eri aloilla, eri organisaatioilla, firmoilla on Kiinassa omat hierarkiapyramidinsa. Horisontaalista samantasoisten henkilöiden ja elinten yhteyttä ei ole aina edes saman organisaation sivuhaarojen välillä. Virkatie kulkee organisaatiossa alhaalta huipulle ja vasta siltä toiseen organisaatioon. Velvoitukset ja vastavuoroisuus ovat hyvin vahvoja ryhmän sisällä, mutta sen ulkopuolisiin voidaan suhtautua hyvinkin töykeästi. Se heijastelee osaltaan kungfutselaisuuden asteittaista ihmisrakkautta, joka vaihteli sukulaisuuden ja muun läheisyyden asteen myötä.

Kun ryhmäsidonnaisuus on selviö, myös ulkolaisiin suhtaudutaan helposti nimenomaan järjestyneenä ryhmänä, vaikka he itse näkisivät itsensä toisin. Ryhmällä on hyvä olla – tai kiinalaiset ainakin luulevat sillä olevan – johtaja, varajohtaja jne. sekä yhteinen struktuuri ja tarkoitus.

Johtajakeskeisyys näkyy sekä politiikassa että yrityksissä: kiinalaisessa yrityksessä kerrotaan olevan yksi mies, yksi ääni. Johtosysteemissä on kansantasavallan aikana tapahtunut monia kokeiluja ja vallan vaihtelua, dengiläisellä ajalla johtajat ovat saaneet valtaa selvästi lisää. Vertailuissa ylimmän johdon valta teollisuudessa on Kiinassa poikkeuksellisen suuri ja keskitason johtajien vähäinen. Kiinassa myös eri organisaatiotasot selvästi eroavat toisistaan. Tässä on eroa japanilaiseen systeemiin, jossa on kollektiivisempia malleja, vaikka kulttuuripohja onkin siellä paljolti samanlainen.

Ikä ja sukupuoli; suhteet ja kasvot

Iän kunnioitus on – samoin kuin siihen liittyvä ja uudelleen sallittu esi-isäin kunnioitus – ollut Kiinan kulttuurin pysyviä piirteitä. Tämä traditio on yhä vahva ja näkyy niin puolueen ja hallituksen ikärakenteessa kuin yleisemmissäkin asenteissa. Kiina on yhä etenkin vallan korkeimmilla tasoilla vanhainvallan maa.

Naisten asema on monessa suhteessa parantunut: kansantasavallassa miljoonat naiset tulivat mukaan työelämään. Korkeilla paikoilla naisia on yhä vähän niin yhteiskuntaelämässä kuin taloudessakin. Perinteinen sukupuolten erottelu on nykyäänkin vahva: sukupuolten välinen tutustuminen on vaikeaa. Vieläkin hyvin suuri osa kiinalaisista välttää fyysistä kosketusta toiseen sukupuoleen julkisuudessa kädenpuristusta lukuunottamatta; vanha polvi syrjäseuduilla välttää sitäkin.

Hierarkian ja byrokratian haitat voidaan jossakin määrin poistaa ja kiertää luomalla henkilöidenvälisiä suhdeverkkoja, guanxi. Niiden avulla voidaan hoitaa asiat ilman organisaation johdon kautta toiseen organisaatioon kulkevia virkateitä. Kysymyksessä ei ole ainoastaan kahdenvälinen palvelusten vaihto, vaan monipoiviset lukuisia henkilöitä käsittävät pitkät ketjut.

Yhteiskunnan hierarkkiseen rakenteeseen liittyy myös ”kasvojen” merkitys. Vanha periaate on, että jokaisella on tietty asema ja jokaisen tulee käyttäytyä sen mukaisesti ja saada sen mukainen arvonsa. Arvon kieltäminen, ”kasvojen” menetys, on pahimpia tappioita. Toisaalta myös loukkaaja menettää helposti paitsi loukatun myös muiden kunnioituksen. Vaikka vihastusta loukkauksesta ei osoiteta, kosto seuraa. Usein se tapahtuu etiketin puitteissa: se ei ilme aktiivisena vastustuksena vaan jatkuvana tiettyjen asioiden tekemättä jättämisenä.

Kasvoihin liittyy myös se, että kiinalaiset eivät mielellään anna suoraa kielteistä vastausta; sillä kasvot menevät siltä, jolta jotain kielletään. Ystäviä ja liikekumppaneita ei mielellään saateta sellaiseen asemaan. Ei sovi siis painostaa silloin, jos kerrotaan, että jokin paikka on nyt jostain kummallisesta syystä kiinni, matka on liian hankala, tai kysymyksiin ei vastata ensinkään.

Vastavuoroisuus hallitsee suhdeverkkojen velvoituksia: kiinalaista ei saa johtaa tilanteeseen, jossa hän ei voi vastata palveluksiin. On syytä vastaavasti itse kieltäytyä palveluksista tai lahjoista jne., jos ei aio vastata niihin vastaavilla lahjoilla tai palveluksilla.

Eroavaisuus, joka on toisaalta itsestäänselvyys, toisaalta harvemmin pohdittu, on yksityisyydessä. Kiinassa on aina ohut paljon väkeä, ja se on muokannut mentaliteetteja. Nykyaikanakin asumistason heikkous lisää kollektiivisuutta. Väitetään että monet kiinalaiset hermostuvat, kun joutuvat ulkomailla nukkumaan yksin huoneessa, jossa muiden hengitys ei luo turvallisuuden tunnetta. Naapurien on myös aina ollut valvottava toisiaan, sillä jo keisarivallan aikana luotiin paikallisia keskinäisen kontrollin organisaatioita. Valvonta on viime vuosina vähentynyt, mutta vieläkin se on tosiasia ja kohdistuu politiikan ohella moraaliin.

Päätöksenteossa kiinalaisia luonnehtii useimmiten varovaisuus, jopa hitaus ja perusteellisuus. Niinpä heille ei pidä pakkomyydä tai painostaa. Tähän liittyy kestäville suhteille ja tuttuudelle annettu merkitys. Liike-elämässä on yleensä suuri etu, jos yhtiöillä ja asioita hoitavilla henkilöillä on pitkäaikaiset suhteet.

Kiinalaisilla ehkä vielä suuremmatvaikeudet

Nykyään on paljon mietitty, kuinka länsimaalaisten tulee suhtautua kiinalaiseen kulttuuriin ja kuinka käyttäytyä Kiinassa. Tällöin on muistettava, että suhtautumisvaikeuksia on myös kiinalaisilla. Heille saattaa prosessi loppujen lopuksi olla vielä vaikeampi. Ulkomaille matkustaminen ja niihin varsinkin syvällisempi tutustuminen on ollut harvinaista. Tiedotusvälineissäkin on pitkään ollut varsin yksipuolinen kuva ulkomaailmasta. Vaikka tuntemus on parantunut, samoin kielitaito, on se silti usein varsin pinnallista. Ne koulutetut henkilöt, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelemme ja neuvottelemme, tietävät luonnollisesti keskimääräistä enemmän ja ovat usein saaneet ulkomaille lähtiessään jonkinlaista opastusta, jopa käytännön asioiden preppausta. Silti monien arkielämän taitojen oppiminen saattaa olla kiinalaisille uskomattoman vaikeaa.

Koettelemuksia on monenlaisia. Otan tässä sinänsä pienen, mutta kuvaavan esimerkin ruokakulttuurin alalta: suomalaiset ja pohjoismaalaiset panevat tarjolle parastaan, mutta onnistuvat kokoamaan kiinalaisten kannalta vastenmielisen ateriakoostumuksen. Usein kiinalaiset valtuuskunnat joutuvat Suomessa ja saman tien muissa Pohjoismaissa nauttimaan joka ilta aterian, joka käsittää aluksi raakaa kalaa, sitten veristä pihviä suurina paloina (mahdollisesti kerma- ja juustokastikkeella), sekä lopuksi pieniä kivisiä marjoja, joista jokainen kivi on syljettävä erikseen pois. Tietysti kiinalaisten yksilölliset preferenssit vaihtelevat: tiedän kiinalaisia, jotka ovat nauttineet vahvoista juustoista, mutta myös kiinalaisia, jotka eivät ole lainkaan pystyneet syömään länsimaista ruokaa, vaan alkaneet vierailunsa lopulla pyörtyillä nälästä.

Entä suomalaiset arvot ja tavat?

Meidän kannaltamme suomalaisina on vielä syytä todeta, että kiinalaisten käsitys länsimaista ja niiden asukkaista on usein stereotyyppejä noudattava. Useimmiten kuva on saatu meille loppujen lopuksi varsin vieraasta kulttuurista, hyvin usein Amerikasta. Niin käyttäytymisen opetus kuin toiselta puolelta tavaroiden ja palvelusten tarjonta on suureksi osaksi suunniteltu mr. Smith ja mr. Brown mielessä.

Toisaalta kiinalaisista meille tarjottu oppikin on anglosaksisesti värittynyttä. Amerikkalaisissa oppaissa kehotetaan totisella naamalla välttämään monia tekoja, jotka eivät normaalijärkiselle suomalaiselle tulisi mieleenkään vakavien keskustelujen yhteydessä. Niissä myös pyydetään ymmärtämään, että kiinalaiset voivat keskustelussa pitää taukoja ja harrastaa hiljaisuutta: sen sietäminen ei liene suomalaisille mikään ongelma.

Onkin siis mietittävä, kuinka kiinalaiset kulttuuriarvot ja niihin nojaavat käytöstavat suhtautuvat juuri meikäläisiin tapoihin ja käsityksiin. Kiinalaiset ovat usein verranneet suomalaisia positiivisesti itseensä. Siinä lienee paljon kohteliaisuutta, mutta varmaan jossakin määrin vilpitöntä analyysiäkin. Toisaalta monet kansainväliset tutkimukset ovat todenneet nykykiinalaistenkin arvot meistä eroaviksi: kiinalaiset ovat meihin verrattuna paljon hierarkiantajuisempia ja statusorientoituneempia. Ehkä kuitenkin suomalainen pidättyvyys, vaikka pohjautuukin erilaiseen normistoon, saattaa olla hyvä asenne suhteessa kiinalaisiin. Suomalaisilla lienee sitä paitsi se hyvä puoli, että meillä ei ole uskoa oman kulttuurimme ja historiamme ainutlaatuisuuteen. Emme pienenä kansana myöskään elä harhaluulossa, että vastapuoli välttämättä tietäisi jotakin meistä tai kulttuuristamme.

Yksi tärkeä asia kohdattaessa vieraita kulttuureja on tuntea myös omansa. Ei siten, että olisi muistettava ulkoa sen saavutukset, vaan, että osaamme huomata ja analysoida, mikä ajattelussamme ja käytöksessämme – hyvässä ja pahassa – on omaa kulttuurisidonnaisuuttamme, suomalaisuutta, pohjoismaalaisuutta, eurooppalaisuutta. Sen tietäminen auttaa suhtautumaan myös toisiin kulttuureihin.

Mariliina Räsänen · Kiina sanoin ja kuvin 1/1997

Kiinalaisille ruoka ja syöminen sekä niistä nauttiminen ovat elämän keskeisimpiä asioita. Ruoka on ehtymätön puheenaihe ja syöminen parasta ajanvietettä. Kiinalainen ruoanvalmistus on monimutkainen, tarkkuutta vaativa prosessi ja ruokiin sisältyy runsaasti symbolisia merkityksiä. Kiinalainen on tarkka siitä, että ruoka on oikein valmistettu – vain esteettisesti oikein valmistettu ruoka takaa nautinnon.

Ruoan estetiikka muodostuu väreistä, tuoksuista, mauista, muodoista, astioista ja nimistä. Maku on näistä tärkein elementti, jota muut palvelevat. Kiinalaisessa keittiössä on maut jo Kungfutsen ajoista asti luokiteltu viiteen perusmakuun: suolainen, makea, hapan, tulinen ja karvas. Lisäksi on olemassa myös niin sanottu xianwei, joka tarkoittaa raaka-aineessa itsessään olevaa luonnollistamakua, se on vain niin heikko että peittyy helposti muiden makujen alle. Se saadaan parhaiten esille keitettäessä keittoa. Sitä voidaan myös vahvistaa makusuolalla (monosodium glutamaatti), joka korostaa ruoan aromia.

Kiinalainen ruoka perustuu harvoin pelkästään yhdelle maulle. Yleensä se koostuu useista vastakkaisista, mutta toisiaan täydentävistä mauista: esimerkiksi kun sokeriliemeen lisätään ripaus suolaa sokerin makeus korostuu.

Termiä xiang käytetään kuvaamaan ruoalle luonteenomaista tuoksua, aromia. Se liitetään ruokiin, jotka miellyttävät niin tuoksullaan kuin maullaankin. Se perustuu pääasiassa raaka-aineen sisältämiin aineisiin, erityisesti rasvoihin, eikä sitä ole helppo tuottaa keinotekoisesti. Tällaisia ovat esimerkiksi kananrasva, paahdettu liha ja sienet.

Väri, muoto ja rakenne

Maun ja tuoksun lisäksi olennaista kiinalaisessa ruoanlaitossa ovat väri, muoto ja ruoan rakenne sen suussa antama tunne. Väri käsittää raaka-aineen värin, eriväristen aineiden yhdistelyn ja valmiin ruokalajin värin.

Ruoan muoto voi muodostua kolmella tavalla:

1. Hyödynnetään raaka-aineen omaa muotoa, kuten esimerkiksi kanaa, ankkaa tai kalaa.

2. Leikataan veitsellä erilaisia haluttuja muotoja: paloja, suikaleita, kuutioita jne. Muotoa valittaessa on huomioitava raaka-aineen laatu ja keittotavan vaatimukset, jotta kaikki aineet kypsyisivät samanaikaisesti.

3. Tuotetaan muotoja prosessin kautta eli jauhetaan raaka-aineet hienoksi massaksi ja muotoillaan se halutunlaiseksi.

Ruoan suunnittelussa on huomioitava kenelle ja millaiseentilaisuuteen ruokaa tehdään. Väärillä muodoilla saatetaan aiheuttaa ikäviä seurauksia. Eri tilaisuuksiin, kuten häihin ja hautajaisiin, liittyvät omat muotonsa, joita ei saa sekoittaa.

Kiinalaisessa ruoanlaitossa eräs olennainen taito on saavuttaa oikeanlainen rakenne. Cui merkitsee lähinnä sitä, että ruoka on tuoretta, juuri oikein kypsennettyä, niin että se tuntuu sopivasti rapealta hampaissa olematta liian kovaa tai liian pehmeää. Toinen tärkeä ominaisuus johon voidaan pyrkiä on nen, mikä tarkoittaa pehmeää ja mureaa, hieman kimmoisaa rakennetta erotukseksi toisesta pehmeää tarkoittavasta sanasta, ruan, joka viittaa pehmeään ja löyhään rakenteeseen.

Ruoan rakenteiden vaihtelevuus on tärkeä osa kiinalaista gastronomiaa. Sofistikoiduimmassa muodossaan se on johtanut rakenteeltaan kiinnostavien ruokien etsintään, ruokien, joilla ei ole mitään makua mutta mielenkiintoinen rakenne. Tällaisia ovat esimerkiksi hainevät ja pääskysenpesät. Tällaiset ruoat, joilla ei ole omaa makua, vaativat kokilta taitoa antaa niille maku yhdistämällä ne muihin aineisiin.

Uusien makujen ja rakenteiden etsintä on luonnollisesti johtanut raaka-aineiden osien erikoistuneeseen käyttöön. Tämä on johtanut paikoin äärimmäisyyksiin: kalan valmistuksessa tehdään ero kiduksien, pehmeän alavatsan ja selkäevän alaisen pehmeän kudoksen välillä. Hyvä kokki tietää, että esimerkiksi kanan eri osien kypsymisaika on erilainen, ja ne on valmistettava eri tavalla, jotta ne onnistuisivat parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruokien nimeäminen

Kiinassa myös ruoan nimen valinta on hyvin tärkeää eikä lainkaan sattumanvaraista. Ennen Qin-dynastiaa (221–207 eKr.) nimet annettiin yleensä raaka-aineen ja valmistustavan mukaan. 500-luvulta alkaen nimet monipuolistuivat, ja tavallisillekin ruoille annettiin hienoja ja elegantteja nimiä. Ruoan nimi ei saa poiketa totuudesta vaan se tulee valita ruoan sisällön mukaan.

Ruoan nimeämisessä voidaan käyttää viittä eri tapaa:

1. Nimessä käytetään ruoan väriä ja muotoa. Esimerkiksi juhua yu (krysanteemikala): kalan pintaan on tehty krysanteemin kukkia muistuttavia koristeita.

2. Nimi valitaan käyttötilaisuuden mukaan. Esimerkiksi hääruoissa suositaan nimiä, jotka viittaavat pariin tai parillisuuteen: xiangsi yuquan (kaipauksen kalarulla), longfeng shuangqiu (lohikäärme ja feeniks puolisoina). Syntymäpäiväruokien nimissä korostetaan terveyttä ja pitkää ikää: shouxing baicai (pitkän iän kaali), songhe yannian (mänty ja kurki pidentävät ikää).

3. Nimi valitaan ruoan erityispiirteiden mukaan niin, että siitä ilmenee sen maku tai pääraaka-aine, esimerkiksi xihu cuyu (Länsijärven etikkakala). Nimet voivat olla todenmukaisia kuten guihua ya (kassia-ankka). Siitä näkee, että kyseessä on kassialla maustettu ankka. Toisaalta käytetään myös symbolisia nimiä kuten youlong xifeng (uiva lohikäärme ja leikkivä feeniks), missä lohikäärme viittaa kalaan ja feeniks kanaan. Lisäksi sana uiminen (you) ääntyy samoin kuin kalmari, joten uivasta kalasta tuleekin kalmari.

4. Ruokia nimettäessä käytetään arvoesineiden, kuten kulta, helmi, meripihka jne. nimiä. Ne viittaavat ruoan muotoon tai väriin ja tekevät ruoasta arvokkaan, tavallisesta poikkeavan tuntuisen. Esimerkiksi baiyu jinyu tang (valkoisen jaden ja kultakalan keitto).

5. Ruoka voidaan nimetä myös niiden kehittäjän mukaan, kuten gongbao jiding (kanaa Gongbao) ja mapo doufu (dofua Mapo). Ruokien nimillä voidaan myös muistaa historian merkkihenkilöitä tai ne voivat olla suoria lainoja historiallisista tarinoista tai runoista, esimerkkinä 200-luvulla eKr. eläneen vallantavoittelija Xiang Yun elämänvaiheisiin viittaava bawang bie ji (Bawang hyvästelee jalkavaimonsa).

Kaiken kruunaavat oikeanlaiset astiat ja esteettinen esillepano. Elegantti ruoka ei pääse täysin oikeuksiinsa ellei sitä myös tarjoilla elegantisti.

Kaiken kaikkiaan olennaista kiinalaiselle keittiölle ja ruoanlaitolle on raaka-aineiden tarkka valinta, taitava veitsen käyttö, aineiden oikea yhdistäminen, maun ja muodon erityinen huomioiminen, tarkka valmistuslämpötilan käyttö sekä pyrkimys astioiden kauneuteen. Hyvä kokki ottaa ruoanvalmistuksessa huomioon myös sään vaihtelun ja vuodenaikojen erityispiirteet.

Taru Salmenkari · Kiina sanoin ja kuvin 2/1989

Kiinan uskontoja, kungfutselaisuutta, taolaisuutta ja buddhalaisuutta, käsitellään yleensä erikseen, vaikka käytännössä uskontojen yhteiset piirteet ovat erottavia merkittävämmät. Tavallinen kiinalainen ei yleensä harjoittanut jotain tiettyä näistä uskonnoista eikä myöskään kaikkia kolmea yhtä aikaa, vaan eli uskonnollista elämää, joissa näiden kaikkien uskontojen piirteet yhtyivät.

Varhaiset piirteet

Kiinan uskonnollisessa elämässä on kungfutselaisuutta ja taolaisuutta edeltäneitä ajatusrakennelmia, jotka  näkyvät päivittäisessä uskonnollisessa elämässä osittain juuri näiden kolmen uskonnon kautta.

Kiinalaisen ajattelun tyypillisimpiä piirteitä on yin-yang -teoria, jonka mukaan kaikki olevainen sisältää tietyn suhteen mukaisen määrän piirteitä eri ominaisuuksien molemmista ääripäistä. Niinpä ei ole rumaa ilman kaunista tai kuumaa ilman kylmää. Kumpikaan ääripää ei koskaan esiinny puhtaana vaan sisältää vastakohtansa siemenen. Siten yöstä kehittyy päivä tai talvesta kesä.

Yin-yang -ajattelu on vaikuttanut kiinalaisten ajatteluun kaikilla tasoilla. Niin ihmisen elämä, luonto kuin historiakin nähdään tiettyjen yin-yang -vastakohtasuhteiden vaihteluna. Lääketiede, ruokakulttuuri ja taide ilmentävät osaltaan yin-yang -näkemystä. Myös kiinalaisen ihmisen asema on joukko ying-yang -suhteita henkilön ollessa samanaikaisesti esimerkiksi isän, pojan, aviomiehen ja ystävän asemassa mahdollisten virkatehtävien lisäksi.

Esi-isien kunnioitus on falloksen palvontana alkanut toimitus. Alun perin vain aatelissuvuilla oli oikeus palvella omien esi-isiensä muistotauluja, mutta jo ennen ajanlaskumme alkua myös tavallinen kansa omaksui käytännön. Jokaisessa kodissa oli esi-isien alttari, jonka kautta pidettiin juhla-aikoina ja perhetapahtumien yhteydessä yhteyttä suvun vainajiin. Juhlista uusi vuosi ja talvipäivän seisaus oli omistettu esi-isien muistotaulujen kunnioittamiseen, kun taas haudoista huolehdittiin Qingming-juhlan ja kymmenennen kuun ensimmäisen päivän juhlissa, jolloin myös nautittiin esi-isien kanssa yhteinen uhriateria. Esimerkiksi avioliittoa valmisteltaessa oli välttämätöntä ottaa yhteyttä esi-isiin näiden suostumuksen takaamiseksi.

Muistotaulut perustuvat ajatteluun, jonka mukaan vainajalla on kaksi sielua. Yin-sielu joutuu ruumiin mukana hautaan nauttien siellä kenties aikansa hauta-antimista, kun taas Yang-sielu oli muistotaulunsa kautta tavoitettavissa. Tämän sielun hyvinvointiin vaikuttaa hänen jälkeläistensä huolenpito. Toisaalta elossa olevat suvun jäsenet voivat toivoa hyötyvänsä esi-isästään tämän pitäessä yhteyttä tuonpuoleisiin voimiin.

Buddhalaisuuden myötä vainaja sai vielä kolmannen sielun, joka kulki helvetin tuomioistuinten läpi syntyäkseen uudelleen sopivaksi katsottuun muotoon. Buddhalaisuutta edeltäneen uhrikäytännön mukaan oletettiin kuitenkin yhä, että vainajan matkaa saatettiin helpottaa sopivin uhrein, jotka lähetettiin polttamalla rahan ja tarve-esineiden paperikuvia. Käytännön kokemukset tuomioistuimista lienevät vaikuttaneet siihen, että pieni lahjontakin kuului tällä matkalla asiaan.

Merkittävimmät esi-isät kuuluivat tietysti keisarille, joten dynastian kukistuttuakin uusi hallitsija jatkoi vanhan keisarisuvun esi-isien palvomista. Taivaan poikana keisari toimi ylimpänä ihmisenä, taivaan ja maan välittäjänä. Kungfutselaisen ihanteen mukaan ikivanhoja maanviljelysrituaaleja, uhreja taivaalle ja maalle, jatkettiin myös keisariaikana. Rituaalien kautta keisari toivoi paitsi takaavansa kansalleen hyvinvointia myös jatkavansa omaa oikeuttaan hallita. Kiinassa ymmärrettiin hyvin myös rituaalien merkitys sosiaalisen järjestyksen vahvistajana.

Kungfutselaisuus päivittäisessä elämässä

Kungfutselaisuus loi kiinalaisille ihmiskuvan ja käsityksen siitä, että kunkin tuli toteuttaa paikkaansa yhteiskunnassa kunnioittamalla ylempiään ja suhtautumalla hyväntahtoisesta alempiinsa. Elämä muodostui tällaisista ihmissuhdepareista: hallitsija ja ministeri (esimies ja alainen), mies ja vaimo, isä ja poikaa, vanhempi ja nuorempi veli sekä vanhempi ja nuorempi ystävä (opettaja ja oppilas).

Näistä etenkin vanhempainkunnioitus ja vaimon sekä lesken hyveellisyys ansaitsivat julkista huomiota historiankirjoja myöten. Vanhempainkunnioitukseen kuului kuuliaisuuden ohella suvun maineen ja omaisuuden ylläpitäminen sekä esi-isäin kultin ja sukulinjan jatkaminen.

Kungfutselainen ihanneihminen oli syntynyt aikanaan feodaaliajan ihanteiden ja ritarikoodin pohjalta. Niinpä hyveellinen henkilö toteutti elämässään seuraavia varsin järkeviäkin arvoja: humaanisuutta, ren, rituaaleja, li, oikeudenmukaisuutta, yi, humaania viisautta, zhi, sekä uskollisuutta ja rehellisyyttä, xin.

Muutamissa kohdin tarkempi määrittely on paikallaan. Ren tarkoitti muiden huomioimista yhteisen turvallisuuden luomiseksi, ihmisrakkautta siten, että läheisiä ja moraalisesti hyviä rakastettiin eniten. Li tarkoittaa oikeastaan sosiaalisen käytöksen normeja ja siihen sisältyvät rituaalien ohella esimerkiksi vanhempienkunnioitus. Näitä käsitteitä tasoitti yi, joka edellytti olosuhteiden mukaista toimintoja.

Erittäin tärkeänä piirteenä kungfutselaisuudessa on itsensä kehittäminen. Niin rituaalit kuin sosiaalinen käyttäytyminen olivat sekä tämän kehityksen mittareita että kehittymisen välineitä.

Teoriassa kungfutselaisuus loi mahdollisuuden elämään vailla yliluonnollisia elementtejä. Rituaalit saatettiin tulkita itsensä kehittämiseksi, perinteen säilyttämiseksi ja sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Kungfutse itse on sanonut ihmisten palvelun kulkevan henkien palvelun edellä. Uuskungfutselaisuuden myötä yliluonnollisuus karsiutui entistäkin voimakkaammin.

Vaikka kungfutselaiset arvot olivat yläluokan arvoja, ne välittyivät paikallisen eliitin kautta koko kansalle.

Taolaisuus

Myös taolaisuus on antanut ihmisten käyttäytymiselle erään esikuvan. Periaatetta kutsutaan wu weiksi ja käytännössä se tarkoittaa tapahtumien luonnollisen kehityksen selvittämistä. Termi on joskus käännetty toimimattomuudeksi, sillä taustalla on ajatus siitä, että yin-yang -periaatteen mukaisesti ei kannata pyrkiä pontevasti päämääräänsä, koska siten vain aiheuttaa tavoitteiden kääntymisen itseään vastaan. Taolainen ihmisihanne ei kuitenkaan ole toimimaton vaan luonnonvastaisista pyrkimyksistä luopunut.

Taolaisten tavoitteena oli kuolemattomuus tai ainakin pitkä ikä sekä maagisten voimien hallinta. Avuksi kuolemattomuuden saavuttamisessa otettiin alkemia, ruokavalio, voimistelu, hengitysharjoitukset ja elämänvoimaa lisäävä seksuaalinen kanssakäyminen. Tasapuolinen ravinto ja erilaiset varjonyrkkeilylajit ovat esimerkkejä taolaisuuden säilyneestä vaikutuksesta kaikissa kansankerroksissa terveyden ylläpitäjinä. Maagisten kykyjen avulla saattoi taas päästä riemukkaisiin tuloksiin: viisas saattoi matkustaa vailla ruumistaan, omistaa kokoonkäärittävän muulin, asua kurpitsassa tai muuttaa itsensä vaikkapa puuksi tai kalaksi.

Taolaisen käytännön käsittely on jossain määrin ongelmallista. Oppi on aiemmin jaettu filosofiseen ja uskonnolliseen taolaisuuteen filosofisen taolaisuuden ollessa lännessä yleisemmin tunnettu oppirakennelma. Käytännössä tavallisempi muoto on kuitenkin ollut kansanomainen taolaisuus, johon liittyvät maagiset päämäärät, erilaiset luonnonhenget ja värikäs jumalmaailma. Toisaalta senkin harjoittaja saattoi pyrkiä taolaiseen itsensäkehittämiseen. Nykyisin ollaan sitä mieltä, ettei kansanusko suinkaan ole filosofian rappeutunut muoto, vaan että molempien alkuperä on jo taolaisuuden klassikkoa Dao de jingiä edeltäneissä ajoissa.

Kuitenkin yläluokan ja tavallisen kansan taolaisuudessa oli eroja. Yläluokan edustajalla oli varaa taolaisten ihailemaan maailmasta vetäytymiseen, mietiskelyn ja luonnonläheisyyden yhdistämiseen. Tällaisen taolaisuuden harjoittajia olivat Hajaannuksen ajan (221–589) Bambulehdon seitsemän viisasta, jotka etsivät onnea yksinkertaisesta viinin ja runouden täyttämästä elämästä. Yläluokan edustaja toteutti myös taiteita harjoittaessaan taolaista maailmankuvaa, kosmista yhteyttä. Taiteellinen luominen olikin tärkeä osa hänen elämäänsä, sillä oppineen miehen taitoihin kuului synnyttää taidokasta runoa mitä moninaisimmissa tilanteissa ja maalaustaiteen huippuina arvostettiin nimenomaan amatöörien töitä.

Vaikka oppineiden ihmisten keskuudessa ei mikään ollut puhtaasti pahaa, ei tavallisen rahvaan ajattelussa näin välttämättä ollut. Luonnonvoimien suosiollisuudesta riippuvaiselle maanviljelijälle tulva tai kuivuus oli monenlaisten pahojen henkien vaikutusta. Niinpä näitä pahoja yin-henkiä, gui , pyrittiin torjumaan uhrein, loitsuin ja amuletein. Toisaalta yritettiin saada hyvät yang-henget, shen, voittamaan pahat vihollisensa.

Taolaisista koulukunnasta eteläinen oli keskittynyt juuri sopivien amulettien valmistukseen, pahojen henkien poismanaamiseen, ennustuksiin, ihmeparannuksiin ja meediotoimintaan. Eteläisen koulukunnan papit viettivät normaalia perhe-elämää muuttuen virkansa harjoittajiksi vain tiettyjä tehtäviä varten. Sen sijaan pohjoinen Song-aikana (9600–1279) syntynyt koulukunta oli omaksunut buddhalaisilta luostarilaitoksen eikä sen seuraajat suorittaneet maagisia tehtäviä. Pekingin Vaikean pilven luostari puolestaan oli joogaan ja mietiskelyyn panostava Täydellisen oivalluksen koulukunnan keskus.

Buddhalaisuus

Kiinalainen buddhalaisuus poikkeaa merkittävästi intialaisesta esikuvastaan. Filosofinen buddhalaisuus ei koskaan saavuttanut Kiinassa merkittävää asemaa, etenkin kun 700-luvulla yhteydet opin syntymämaahan Intiaan katkesivat. Ainoana poikkeuksena on Tiantai-lahko, jonka korkeimpana tekstinä pitämää Lootus-sutraa ei ole juurikaan Itä-Aasian ulkopuolella arvostettu.

Rahvaan keskuudessa lahkoista suosituimmaksi kehittyi puhtaan maan koulukunta, jonka mukaan Gautama Buddhan opetuksista poiketen pelastukseen riittivät uskonteot ja Buddhan nimen lausuminen. Alun perin jumalaton uskonto muuttui buddhien ja bodhisatvojen (maailmaa säälineiden valaistuneiden, jotka jäivät auttamaan ihmiskuntaa pelastukseen) palvonnaksi. Suosituimpia heistä olivat Omituo fo (Amitabha buddha), Mile (Maitreya) ja Guan Yin (Avalokitesvara), joka Kiinassa oli saanut naisen hahmon. Nirvanan, kaiken olevaisen katoamisen sijasta uskovaisten tavoitteiksi tulivat kiinalaisittain ”Läntisen paratiisin” ihanuudet. Puhtaan maan koulukunnan myötä kiinalaiseen mytologiaan tuli myös helvettien pelottava ketju.

Länsimaissa tunnetaan kiinalaisista buddhalaisista lahkeista parhaiten chan, japaniksi zen. Chan omaksui paljon taolaisia arvoja, kuten yksinkertaisten, arkipäiväisten askareiden kautta saavutettavan valaistumisen. Taolaista oli todellisuuden ilmeneminen kaikessa, ja taolaisittain painotettiin myös, ettei perimmäistä totuutta voitu tai tullut yrittääkään ilmaista sanoin. Chanissa valaistumista etsittiinkin intuition, shokkivaikutusten ja paradoksien välityksellä.

Tavalliselle kansalle taolaisuudella ja buddhalaisuudella ei välttämättä ollut eroa. Buddhalaisiin luostareihin tultiin rukoilemaan lapsionnea, parannusta tauteihin tai suojelusta matkalle, siinä missä taolaisiinkin. Paitsi taolaisia myös buddhalaisia munkkeja värvättiin ajamaan pois pahoja henkiä, sekä lukemaan rukouksia kuolemantapausten jälkeen. Sitä paitsi buddhalaisiin teksteihin oli tullut taolisia arvoja jo käännettäessä opinkappaleita kiinaksi kieleen vakiintunein termein, ja toisaalta taolainen munkkilaitos omaksui monia buddhalaisia piirteitä. Niinpä jako buddhalaisiin, taolaisiin ja kungfutselaisiin pyhäkköihin saattaa monissa tapauksissa olla harhaanjohtavaa, etenkin kun temppeleitä oli perustettu myös ”kolmelle opille”.

Buddhalaisuuden merkitys Kiinan poliittisessa elämässä väistyi Hajaannuksen aikaisen (221–589) kultakauden päätyttyä ja yhtenäisvaltion jälleen muodostuttua. Vielä Tang-aikana (618–906) buddhalaisluostarit olivat merkittäviä maanomistajia kunnes keisari Wu Zong takavarikoi luostarien maat valtiolle 800-luvulla. Valtion viralliset arvot olivat taas kungfutselaisia arvoja, joten niitä suodattui ja myöskin pakotettiin buddhalaiseen uskoon. Munkkienkin velvollisuudeksi tuli esimerkiksi viettää suruaikaa vanhempiensa kuoltua.

Uskonto kodissa

Kiinalaisessa kodissa uskontoon törmäsi heti ovella. Ovenpuoliskoihin maalatut tai kiinnitetyt ovenvartijajumalat, joiden elävät esikuvat suojelivat aikanaan Tang-keisari Tai Zongin yöunta, pitivät pahat henget loitolla. Samaan vaikutukseen pyrittiin myös oven takana olevalla suojaseinällä, sillä vain suorakulmaisesti liikkuvat henget eivät päässeet sen ohi.

Joka perheen harjoittamaan esi-isien palvontaa on jo käsitelty tässä artikkelissa. Heidän alttarinsa ohella jokaisessa keittiössä oli kodin suojelijan Lieden jumalan ja hänen vaimonsa paperikuvat. Joka vuosi uudenvuoden ympärillä Lieden jumala teki matkan taivaaseen raportoimaan perheen toimista. Saattaessaan pariskunnan matkalle polttamalla paperikuvat perhe laittoi Jumalan suuhun tahmaisen karamellin varautuen siihen, että yhteentakertunein huulin liedenjumala saattoi vain nyökätä esimiehilleen perheen toimista tiedusteltaessa.

Lisäksi perheessä saattoi olla alttareita myös muille jumaluuksille. Guan Yiniä palveltiin lähes jokaisessa kodissa hedelmällisyyden ylläpitäjänä ja sairauksien parantajana. Oppineissa perheissä oli usein alttari virkatutkintojen Jumalalle Kuixingille. Lisäksi kodeissa juhlittiin yleisesti vaurauden jumala Cai Shanin syntymäpäivää.

Kungfutselaisuus poliittisessa elämässä

Keisarillisen Kiinan valtion virallinen oppi oli kungfutselaisuus. Virkatutkintojen kautta valtio suosi kungfutselaista oppineisuutta ja toisaalta valvoi sitä. Säätämällä tietyt tekstit ja määrätyt kommentaarit tutkintovaatimuksiksi valtio loi arvoiltaan yhtenäisen eliitin. Teoriassa, ja käytännössäkin, tutkinnot antoivat kaikille kyvykkäille miehille mahdollisuuden nosta yhteiskunnan yläluokkaan.

Virkatutkinnot vaativat osallistujilta tiettyjä taitoja, kuten klassikoiden hallitsemista ja kirjallista lahjakkuutta, ja mittasivat täten ainakin jollakin asteikolla tutkintojen läpäisijöiden kyvykkyyttä. Nämä taidot eivät tosin aina vastanneet virkatehtävässä eteen tulevien ongelmien vaatimuksia. Toisaalta tutkinnot edellyttivät kiinan kielen vaikean kirjoitusjärjestelmän hallitsemista. Kirjoitustyyli osoitti kungfutselaisten mielestä henkilön moraalin tasoa, ja moraalisen ihmisen oletettiin löytävän parhaiten ratkaisut ongelmatilanteissa.

Alun perin menneisyyttä ihannoineesta opista tuli käytännössä myös muutoksen voima. Jo Han-dynastian aikana kungfutselainen eliitti asettui yhtenäisvaltion kannalle, ja ajan myötä kungfutselaisuuden vaatimukseksi tuli mukautua ajan haasteisiin. Niinpä mvös reformistiset aatteet tulivat aina oman vuosisatamme alkuun asti kungfutselaisuuden piiristä. Sellaiset merkittävät uudistusmiehet kuin Wang Anshi (1021–1086) ja Kang Youwei (1858–1927) kokivat itsensä nimen omaan kungfutselaisiksi.

Erilaiset koulukunnat, jotka kukoistavat virallisen, tutkinnoissa mitattavan, opin rinnalla, antoivat mahdollisuuden valtavirrasta poikkeavien näkemysten esittämiseen. Tutkinnoissa painotetun teorian sijaan koulukunnat saattoivat suuntautua käytännön hallintoon tai jopa muinaisten tekstien alkuperän selvittämiseen.

Han-kaudesta lähtien kungfutselaisuus sulatti itseensä monia aiemman kilpailijansa legalismin piirteitä. Täten suhtautuminen vaikkapa lainkäyttöön oli kaksinainen. Yhtäältä korostettiin kungfutselaisittain ihmisten keskinäisen käyttäytymisen normeja, joiden katsottiin tehokkaimmin estävän rikokset. Toisaalta, luonnollista järjestystä loukattuaan rikollinen saattoi varautua ankaraan rangaistukseen, jonka myös osaltaan katsottiin ehkäisevän tulevia rikkomuksia. Samoin legalistien kehittämät valvontayksiköt otettiin Ming-aikana uudelleen käyttöön.

Kungfutselaisuuden taholta ei yleensä koitunut valtiolle uhkaa. Päinvastoin kungfutselainen oppineisuus integroi tehokkaasti kyvykkäimmän väestönosan valtion palvelukseen. Samoin kungfutselaisuus loi koko Kiinaan yhtenäiset käyttäytymisen ja elämän ihanteet ja toimi näin muuten hajanaista ja laajaa valtiota yhdistävänä tekijänä.

Vastapaino

Buddhalaisuudesta tai taolaisuudesta ei muodostunut kungfutselaisen oppineisuuden kilpailijoita. Useimmiten näiden uskontojen harjoittajat olivat tavallisen rahvaan edustajia, jotka saattoivat jopa etsiä luostareista pakoa nälältä tai rikollisten tekojensa rangaistuksilta. Toisaalta kungfutselainen oppineisuus oli hivuttautunut myös luostareihin, eikä ollut mitenkään tavatonta, että näissä opetettiin kungfutselaisia klassikoita.

Valtion kannalta nämä uskonnot opettivat hyviä arvoja, mutta toisaalta luostarien maallista valtaa pelättiin. Samalla lailla kuin Kiinan valtio pyrki valvomaan kansalaisiaan, se yritti valvoa myös uskonnollisia yhteisöjä. Tähän oli myös aihetta, sillä monet kapinat lähtivät juuri uskonnollisista yhteisöistä tai salaseuroista, olipa Ming-dynastian (1368–1644) perustaja itsekin toiminut buddhalaisena munkkina. Tällä tasolla buddhalaisuus ja taolaisuus tarjosivat todellisen vastapainon valtion viralliselle opille.

Etenkin taolaisuus oli kungfutselaisuuden vastapainona myös yläluokan elämässä. Virkavelvollisuuksien suorittamisen ja yhteiskuntaelämän lomassa se tarjosi hiljaisia mietiskelyn ja luonnonläheisyyden hetkiä. Yhteisön vaatimusten paineessa taolainen ajattelu tarjosi yksilöllisiäkin arvoja.

Jumalmaailma

Niin kungfutselaisuudessa, taolaisuudessa kuin buddhalaisuudessa on elementtejä, jotka suosivat kosmista järjestystä vailla jumalmaailmaa, kenties vain jonkin tarkemmin määrittelemättömän korkeamman voiman ohjauksessa. Alkuperäisiin buddhalaisiin ja taolaisiin kirjoituksiin jumalat eivät lainkaan sisälly.

Taolaiset temppelit omaksuivat kansanuskoon sisältyvät jumaluudet suojelukseensa alun perin ilmeisesti lisätuloja saadakseen. Nämä jumaluudet saivat tunnustetun aseman valtionkin taholta. Valtio huolehti virallisten jumaluuksien luetteloinnista ja monista uskonnollisista rituaaleista keisarin suorittamista taivaan ja maan sekä keisarillisten esi-isien menoista. Niin taolaista kuin buddhalaistakin perua olevat jumaluudet olivat myös suosittuja taidekäsityötuotteiden aiheita.

Kiinalainen jumalmaailma muistutti valtion rakennetta hierarkiapyramideineen, jossa kunkin jumaluuden paikka oli määrätty. Näitä jumaluuksia saatettiin kohottaa tai laskea arvoasemassa tai jopa erottaa tehtävistään. Usein jonkin vanhemman jumaluuden paikan otti toinen. Taivaan poikana keisarin tehtäviin kuului sopivaksi katsottujen henkilöiden saattaminen tehtäviinsä myös jumalmaailmassa. Niinpä merkittävä osa kiinalaisista jumaluuksista oli todella eläneitä henkilöitä, jotka kuoltuaan jatkoivat tehtäviään toisessa maailmassa. Kansantarinoissa saattoi eläväkin virkamies pitää yhteyttä edesmenneiden ystäviensä tai edeltäjiensä kautta jumalmaailman henkilöihin tai jopa suorittaa itse tehtäviä vaikkapa unen välityksellä Jadekeisarin valtakunnassa.

Jumalmaailmaan koostui luonnonilmiöiden ja maamerkkien hengistä ja näiden ilmiöiden edustajista, ammattikuntien ja kotien suojelijoista, jumaliksi korotetuista merkkihenkilöistä ja kuolemattomista.

Luonnonhengistä tunnetuimpia olivat vesistöjä ja sadetta hallitsevat lohikäärmeet, joista merkittävimpiä olivat neljän meren lohikäärmeet kaloista ja ravuista koostuvine armeijoineen. Lohikäärmeitä pidettiin hyväntahtoisina otuksina, joskin niiden äkkipikaisuus saattoi joskus tuottaa rankkasateita ja tulvia. Muita luonnonjumaluuksia oli asetettu mm. ukkoselle ja tähdille, joista Pohjantähden oletettiin täyttävän toiveita.

Kuolemattomien oletettiin elävän Shandongin edustalla Penglain saarella tai Lännen kuningataräidin suojissa Kunlun-vuorilla. Tunnettuja ovat paitsi ”Kahdeksan kuolematonta” myös kolminaisuus Fu, Lu ja Shou eli varakkuus, virka-asema ja pitkä ikä, siis viimeistä lukuunottamatta filosofisesti varsin epätaolaiset hyveet.

Jumalmaailmassa pätivät taolaiset luonnonlait: jumaluudet lentelivät ympäriinsä pilvillä ja nauttivat aika ajoin elämän eliksiirejä, joita Lännen kuningataräiti heille persikoista valmisti. Taolaisella magiikalla pitkäkin matka hoitui yhdellä harppauksella, ja jumaluudet kykenivät muuttamaan muotoaan esimerkiksi liikkuessaan maan päällä. Tunnetuin tapaus oli Erlang, jolla oli eri muotoja peräti 72.

Jadekeisaria pidettiin jumaluuksista korkeimpana, vaikka hänenkään asemansa ei ollut ikuinen. Yleensä yhdessä Ling Baon ja Lao Zin (Laotse), edeltäjänsä ja seuraajansa, kanssa hän muodosti taolaisuuden tärkeimmän kolminaisuuden, joka alun perin oli synnytetty kilpailemaan buddhalaisen kolminaisuuden kanssa. Tämä kolmikko ei kuitenkaan ollut maallisten palvojien suosiossa, he kun osoittivat pyyntönsä mieluummin niille jumaluuksille, jotka suoraan pystyivät vastaamaan heidän pyyntöihinsä. Suosittuja jumaluuksia olivat esimerkiksi jo aiemmin mainittu Guan Yin, kirjallisuuden jumala Wen Chang, joka asusti Ison karhun tähdistössä, sekä sodanjumala Guan Di, jonka vastuualueeseen kuuluivat niin sairauksien parantaminen, demonien karkottaminen, epäoikeudenmukaisten naapurien ja virkamiesten rankaisu kuin ennustaminenkin. Paikalliset ja yhteiskuntaluokkien väliset erot olivat eri jumaluuksien arvostamisessa suuret.

Vaikka Jadekeisari olikin eräs niistä jumaluuksista, jonka vastuulle ihmisten luominen on pantu, ihmiskohtaloista päättämisen hän oli luovuttanut eteenpäin. Taishanilla asuva Itäisen huipun keisari päätti alaisineen esimerkiksi eliniästä ja virkauran kehityksestä. Naisista ja lapsista huolehti hänen tyttärensä Sheng Mu.

Uskontojen sekoittuminen näkyy myös jumalmaailmassa. Niin Buddha kuin Guan Yinkin olivat saaneet merkittävän sijansa tuonpuoleisessa maailmassa, jossa he asuttivat Läntistä paratiisia. Toisaalta taas alun perin taolainen vaurauden jumala Cai Shen otettiin suosionsa vuoksi myös buddhalaisiin temppeleihin.

Kaupunginjumalat olivat luonteeltaan selvästi kungfutselaisia. He hoitivat piirikunnan alueella maallisen tuomarin tehtäviä vastaavia toimia henkien maailmassa, kuten huolehtivat väestökirjanpidosta ja ottivat vastaan henkien maailman valvontayksiköiltä tietoja niin elävien kuin kuolleittenkin asioista. Keisari nimittikin heidät näihin tehtäviin määräajaksi, usein maallisen vastineensa virkakautta mukaillen kolmeksi vuodeksi, yleensä vastaavaa maallista virkaa aiemmin hoitaneiden parista.

Piirikunnantuomarin oletettiin pitävän tiiviisti yhteyttä kaupunginjumalaan ja vastaanottavan tältä tietoja esimerkiksi vaikeissa rikostapauksissa. Vastanimitetyn piirikunnantuomarin ensimmäisiä tehtäviä uudessa toimessaan oli viettää yö kaupunginjumalan temppelissä, joka oli järjestetty aivan maallisen maistraatin mukaisesti. Kaupunginjumala piti puolestaan yhteyttä esimiehiinsä, joten kaupunginjumalalta etsittiin apua esimerkiksi kuivuuteen. Tällöin jumalan patsas saatettiin tuoda ulos kuumuuteen, kunnes sadetta taas saatiin.

Hyvän onnen etsintä

Joskaan ei ehkä kiinalaiseen uskontoon niin ainakin taikauskoon kuuluu hyvän onnen etsintä. Kiinalaisen elämä sujui vuosittain julkaistujen kalenterien määrittelemien hyvien, huonojen ja neutraalien päivien merkeissä. Etenkin tärkeille tapauksille, kuten häille tai liikeneuvotteluille, oli syytä varata onnekas päivä.

Päivien ohella myös paikan soveliaalla sijainnilla oli merkitystä. Etenkin Etelä-Kiinassa suositun geomantian eli fengshuin avulla luonnosta etsittiin yin– ja yang -voimien välisiä energiavirtoja, joiden katkaiseminen oli tuhoisaa, mutta joihin nähden oikein sijoitettua rakennusta seurasi hyvä onni. Uusien rakennelmien myötä energiavirrat kuitenkin muuttuivat, joten epäonnen sattuessa saattoi olla aiheellista siirtää vaikkapa suvun haudat paremmalle paikalle.

Kiinalaiset tunsivat myös loputtoman määrän onnea, etenkin vaurautta ja pitkää ikää tuottavia symboleja. Tunnettuja ovat useissa näyttelyissäkin esillä olleet uudenvuodenkuvat, mutta onnekkaita symboleja löytyy kiinalaisista maalauksista yleisemminkin. Mandariinisorsapari merkitsi avio-onnea, kun taas ikivihreä mänty tarkoitti pitkää ikää. Lisäksi vastaavissa tehtävissä toimivat tietyt kirjoitusmerkit, joilla yleensäkin oli hyvää tarkoittava tai jopa pahaa karkottava vaikutus.

Taru Salmenkari · Kiina sanoin ja kuvin 3/1989

Perinteinen kiinalainen ajattelu pohjautuu käsitykseen yinistä ja yangista. Yin ja yang muodostavat keskenään näennäisesti vastakohtaisia pareja, kuten pimeys ja valo, kylmä ja lämmin, maa ja taivas sekä feminiininen ja maskuliininen. Sekä yin että yang sisältyvät kaikkeuteen, taoon. Ne muodostavat kokonaisuuden, jossa yin sisältää aina yangin siemenen ja päinvastoin. Ne ovat keskenään yhteydessä ja toisistaan riippuvaisia ja jatkuvasti keskinäisen muutoksen alaisina.

Tässä näkemyksessä äärimmäisyys on pahaa. Niin yinin kuin yanginkin pääsy valtaan aiheuttaa kaaosta: ihmisessä sairauksia ja luonnossa mullistuksia. Esimerkiksi talvi- ja kesäpäivänseisaukset olivat tällaisia kriittisiä pisteitä, joiden aikana uhrien suorittaminen oli erityisen tärkeää.

Kiinalainen ajattelu on kuitenkin hyvin monikerroksellista, eikä tämäkään kehittynyt, filosofinen näkemys siirtynyt sellaisenaan kansanuskoon, jossa yang saattoi hyvinkin edustaa hyvää ja yin pahaa. Toisaalta sivistyneistön kongfuzilaiseen ja taolaiseen näkemykseen sisältyy kansanomaisia aineksia. Sivistyneistökin toimitti rituaaleja, joita Kongfuzi oli pitänyt tradition jatkamiseksi tärkeinä, ja uhrasivat moninaisille kansanomaisen taolaisuuden jumalille, jotka olivat kehittyneet erilaisista luonnonvoimien hengistä elleivät olleet historiallista perua.

Näistä luonnonvoimista tunnetuimpia ovat virtoja ja vesiä hallitsevat lohikäärmeet. Ne eivät olleet luonteeltaan pahoja, sillä vaikka ne ajoittain tuottivat tulvia ja kuivuutta, olivat ne toisaalta myöskin välttämättömän sateen tuojia.

Kaikkien ilmiöiden perimmäisestä hyvyydestä ei kuitenkaan voitu olla varmoja. Näiden ilmiöiden, eläinten ja esineiden henget tuli lepyttää niiden suosion saamiseksi ja vihan välttämiseksi.

Pahat henget

Varotoimista huolimatta kiinalaisia vainosivat monenlaiset pahat henget, jotka olivat erityisen aktiivisia syntymän, avioitumisen tai kuolemantapauksen aikoihin sekä viidennen kuukauden alussa ja vuodenvaihteen tienoilla, jolloin kotia suojeleva lieden jumala oli taivaassa antamassa raporttiaan. Oli aaveita, jotka kostivat heille elämän aikana tehdyt vääryydet tai vain toteuttivat päähänpistojaan; jiangshit nousivat öisin arkustaan väijymään kulkijoita, nälkäiset henget vaeltelivat etsimässä ruokaa, joka muuttui heidän huulillaan tuhkaksi; viehättävän neidon hahmon ottaneet kettuhenget viettelivät pahaa-aavistamattomia miehiä; eläimeen tai esineeseenkin kätkeytynyt paha henki saattoi öisin kiusata, jopa tappaa uhrejaan; puissa asui rniehiä, joilla oli linnun jalat; eikä aina onnistunut välttämään tauteja levittäviä demoneitakaan.

Pahaa torjuttiin erilaisilla amuleteilla sekä aseilla, kirjoitusmerkeillä, virkasineteillä, otteilla klassikoista ja monin onnea tuottavin symbolein ja kuvin. Talon oviin oli ripustettu kahden ovijumalan, pelottavan ja vahvan soturin, kuvat. Ovijumalien terkoituksena oli paitsi estää pahojen henkien sisäänpääsy myös tarkistaa kuolevan ihmisen sielua hakevien olentojen valtuutuksien autenttisuus.

Jos paha kuitenkin pääsi yllättämään, oli mahdollista selviytyä hyveellä tai ylivoimaisella älykkyydellä. Erilaisia hämäyksiä käytettiin: poikalapsi puettiin sairastuessaan hengillekin vähäarvoisemmaksi tytöksi, ja maanviljelijä hyvän sadon saadessaan huusi pellolla ääneen huonoa onneaan. Yleensä henget eivät voineet mitään heitä pelkäämättömille ihmisille, joille he harvoin edes vaivautuivat näyttäytymään. Toisaalta on tarinoita, joissa tällainen henkilö on kohdannut yliluonnollisen olennon ja jopa kutsunut Sen kotiinsa päivälliselle.

Taolaisetja buddhalaiset munkit manasivat riivaajahenkiä, jotka näin saatiin alkuperäiseen hahmoonsa ja voitiin sellaisena tappaa. Lisäksi apuun saattoi rukoilla erilaisia jumalia, kuten rumaa mutta poikkeuksellisen älykästä Zhong Kuita tai sodanjumala Guan Dia, joka delegoi tehtävän esimerkiksi Ukkosen Jumalalle. Näissäa toimissaan Ukkosen jumala on useinkin tarvinnut ihmisen apua.

Buddhalainen helvetti

Buddhalaisuus toi mukanaan Känaan ajatuksen siitä, että pahoista teoistaan joutui maksamaan kuolemansa jälkeen, ei vain alempana inkarnaationa vaan myös helvetissä kärsimällä. Kongfuzilaisten esi-isien vointi riippui jälkeläisten maan päällä suoritetuista toimista, ja taolaiset keskittyivät pidentämään elämää, joka kuitenkin saattoi jatkua kuolemattomuutena näennäisen kuolemankin jälkeen. Kansanuskossa elämä jatkui kuoleman jälkeen samanlaisena: taloudelliset huolet eivät loppuneet, ja byrokratian koneistokin jatkoi toimintaansa tuonpuoleisessa vaatien erilaisia dokumentteja, kuten passeja, sekä lahjuksia. Omaiset saattoivat kuitenkin uhraamalla helpottaa kuolleen elämää matkalla lukuisten buddhalaisuudesta lainautuneiden helvettien läpi.

Buddhalainen helvetti, johon oli sekottunut taolaisia piirteitä, oli oma maailmansa. Sillä oli omat kaupunkinsa ja maaseutunsa, ja eräiden tietojen mukaan se sijaitsi Sichuanin alapuolella. Sitä hallitsi Yama-niminen jumaluus, kiinaksi Yanluo Wang. Hän oli pääjumaluuden, Jadekeisarin alainen, olipa ensimmäinen Yama erotettukin liiallisen armeliaisuuden tähden.

Kun Yaman rekistereiden mukaan tietyn ihmisen aika oli tullut, hän – tai eräiden tietojen perusteella kaupunginjumala Chenghuang – lähettää yleensä hevospäisen Mamianin ja häränpäisen Niutoun noutamaan tämän sielua. Sielu viedään aluksi Chenghuangin luokse. Siellä se viettää 47 päivän ajan vapaana tai rangaistavava pahojen tekojen takia. Samasta nimestä johtuvat virheet pyritään korjaamaan, ja väärin perustein haettu sielu saa palata ruumiiseensa.

Tämän jälkeen sielu joutuu Yaman eteen. Käydään läpi hyvien ja pahojen tekojen rekisteri, ja aiempien, jo unohdettujen elämien rikkeet, ne paljastavaa peiliä käyttäen. Mikäli sielu osoittautuu hyväksi, hänet lähetetään suoraan kuolemattomien asuinsijoille Kunlun-vuorelle tai Lännen paratiisiin Buddhan seuraan. Muussa tapauksessa se joutuu helvetin tuomioistuimien eteen.

Helvetin tuomioistuimet

Tuomioistuimia on kymmenen. Ensimmäisen Yaman jälkeen on edessä kahdeksan varsinaista tuomioistuinta, tai vain jotkut niistä rikkomusten mukaan. Ensimmäinen tuomitsee epärehellisiä välittäjiä ja tietämättömiä tohtoreita, toinen huonoja virkamiehiä, väärentäjiä ja panettelijoita, kolmas saitureita, vääränrahantekijöitä, epärehellisiä kauppiaita ja jumalanpilkkaajia, neljäs rankaisee murhaajia, ei-uskovia ja himoisia, viides pyhäinhäpäisijöitä, kuudes haudanhäpäisijöitä sekä ihmislihan syöjiä ja myyjiä, seitsemäs on varattu niille, jotka eivät ole osoittaneet kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, ja kahdeksas huolehtii murhapoltoista ja onnettomuuksissa ennen aikojaan kuolleista. Näiden tuomioistuinten yhteydessä suoritetaan useinkin äärettömän julmat rangaistukset, kuten öljyssä keittäminen tai palasiksi pilkkominen. Ja jotta sielu voisi kärsiä enemmän, hän herää jokaisen kidutuksen jälkeen uudelleen henkiin. Kun sielu on kärsinyt asiaan kuuluvan määrän, se joutuu helvetin viimeiseen vaiheeseen. Se siirretään unohduksen kautta tulevaan ruumiiseensa.

Apinakuningas Taivaassa

Helvetti on ollut kiinalaisessa kirjallisuudessa suosittu aihe. Siitä kertoo myös yksi Kiinan kuudesta kuuluisasta klassisesta romaanista. Matka länteen eli Xiyouji.

Tarina kertoo väljästi Tang-kaudella Intiaan matkanneen buddhalaisen munkin Xuan Zangin vaiheista. Kirjan keskushenkilö on Apinakuningas, yksi peking-oopperan rakastetuimpia hahmoja. Apinakuningas voi samanaikaisesti olla älykäs ja tyhmä, vahva ja heikko, ja ennen kaikkea se tekee mitä haluaa. Tämä hahmo, sattuman ja siten myös kaaoksen ja pahan ilmentymä, syntyi kivimunasta ja hallitsi 300 vuotta kotiseutunsa apinoita. Huolestuttuaan edessä olevasta kuolemasta se kävi pyhän miehen oppiin saavuttaakseen kuolemattomuuden. Eräänä päivänä sen sielua tullaan kuitenkin hakemaan, mutta Itäisen meren lohikäärmekuninkaalta varastamansa ihmesauvan avulla Apinakuningas kuitenkin lyö noutajansa ja lähtee vielä helvettiinkin pyyhkimään oman nimensä kuolleiden kirjasta.

Apinakuningas kutsutaan taivaaseen töihin, mutta vähäiseen virkaansa pettyneenä Apinakuningas aiheuttaa sielläkin hävitystä. Ohessa Apinakuningas syö kuolemattomuuden persikoita ja jumaluuksille valmistetun kuolemattomuuden eliksiirin. Taivaan sotajoukotkaan eivät voita Apinakuningasta, ja kun se lopulta vangitaan, ei rangaistukseksi tarkoitettu sulatusuuni pysty enää Apinakuninkaaseen. Lopulta Buddha saa oveluudellaan Apinakuninkaan satimeen tuomansa vuoren uumeniin. Tarinan loppu on buddhalaisittain onnellinen: Apinakuningas saa sovittaa tekonsa seuraamalla munkki Xuan Zangia tämän vaiheikkaalla matkalla Intiaan.

Taolaisuus ja kaaos

Apinakuningas ei tietenkään ole Kiinan byrokraattisessa ja tiukastihallitussa yhteiskunnassa ainoa kaaoksen elementti. Keskisyksyn juhla kuukalenterin kahdeksannen kuukauden 15. päivänä on naisten ja lasten juhla, jolloin he suorittavat uhreja ostamilleen kuville ja kuulle. Miehet eivät ota osaa serenionioihin, sillä täysikuu on tällöin kirkkaimmillaan, ja kuussa kiinalaisten silmin asuu jänis, vastakohtaisuuden symboli.

Tämän kaltaiset juhlat eivät kuitenkaan ole tärkein yhteiskunnallisen paineen purkaja. Se on taolaisuus. Taolaisuus oli yhteiskuntaa hallitsevan kongfuzilaisuuden ajatuksille sekä yhteiskunnallisesti että moraalisesti vieras. Elämä yhteiskunnan velvollisuuksista vapaana, sopusoinnussa luonnon kanssa ja kuitenkin varsinaista oppia välttäen on kongfuzilaisuudelle vastakkainen. Myöskään viinistä luopuminen, boheemi taiteilijaelämä tai jopa seksuaalinen hurjastelu eivät sopineet yleiseen moraalikäsitykseen. Taolaisuudesta tulikin nimenomaan erakkojen ja kapinallisten oppi.

Vaikka taolaisuus edustaa kiinalaisessa yhteiskunnassa kaaosta, sitä ei tule pitää pahana. Moni kongfuzilainen suhtautui suopeasti taolaisuuteen ja noudatti sen henkeä yksityiselämässään tai virkauransa jälkeen. Kiinalaiset näkevätkin taolaisuuden ja kongfuzilaisuuden eräänlaisena yin- ja yang-suhteena: järjestyksen aikana vallitsi kongfuzilaisuus, joka kuitenkin dynastian rappeuduttua antoi tilaa taolaisille kapinaliikkeille, jotta uusi kukoistus saataisiin alkuun.

Minna Törmä · Kiina sanoin ja kuvin 3/1995

Keskeiset kysymykset

Vaikka kiinalaisen naisen historian tutkimus onkin volyymiltaan pientä verrattuna länsimaisen naisen historiasta kirjoitettuun tutkimukseen, nykyisin ilmestyy jo hyvin tarkkoja analyyseja naisten rooleista äiteinä, vaimoina, keisareiden sisarina ja sitä kautta keisarillisten naimakauppojen asemasta poliittisessa systeemissä. Samoin löytyy tutkimusta naisen ja miehen elinpiirien luonteesta ja niiden suhteesta vallitseviin uskonnollisiin tai yhteiskuntafilosofisiin näkemyksiin. Lisäksi on käännetty ja analysoitu naisille tarkoitettuja opettavaisia tekstejä.

Kiinalaisen naisen asema ei ole aina ole ollut samanlainen vaikka stereotyyppisenä näkemyksenä keisarillisen ajan naisesta tuntuu olevan pajunvitsan notkea, sidotuin jaloin asteleva tai paviljongin kaiteeseen nojaava eteerisen tuntuinen nainen.

Tarkasteltaessa Kiinan historiaa dynastioittain joihinkin kausiin tuntuvat liittyvän tietyt kysymykset. Tang-kausi (618–907) on kiinnostanut tutkijoita, jotka ovat halunneet osoittaa, että naisilla on ollut myös suuremman itsenäisyyden kausia Kiinassa. Tuolloin nimittäin yläluokan naisilla oli suhteellisen paljon yhteiskunnallista liikkumatilaa. Ming-dynastian aikana (1368–1644) naiskirjailijat ja -taiteilijat alkoivat tulla esiin enenevässä määrin, ja se on johtanut tutkjoiden keskuudessa naisen eri roolien pohdintaan. Jos taas on haluttu kiinnittää huomiota naisiin kohdistettuihin julmuuksiin – kuten jalkojen sidontaan, lapsikuolleisuuteen, prostituutioon – Qing-kausi (1644–1911) on ollut otollista tutkimusaluetta, eikä vähiten siksi, että tuollaiset seikat ovat silloin olleet hyvin dokumentoituja.

Song-kausi (960–1279) taas on käännekohta, eikä mitenkään positiivisessa mielessä vaan naisten asiat alkoivat itse asiassa kääntyä huonompaan suuntaan. Silloin jalkojen sitomisen traditio sai alkunsa ja alkoi levitä, ensin yläluokan keskuudessa ja sitten laajemmin eri yhteiskuntaluokkiin. Toinen asia oli lesken uskollisuuden korostaminen, lievimmillään siten että nainen kieltäytyi menemästä uusiin naimisiin ja ankarimmillaan siten, että hän surmasi itsensä taaten näin hyveellisyytensä. Song-kaudella on nähtävissä toisensuuntaisiakin tendenssejä: on todisteita siitä, että tuolloin naisilla oli erityisen vahvat omistusoikeudet.

Tämän vuosisadan ollessa kysymyksessä naisen aseman tarkastelu on ollut yhteydessä siihen, miten on mahdollista muuttaa naisen asemaa poliittisin keinoin. Korostihan Mao Zedong sitä, että nainen kannattaa puolta taivaasta. Mutta asenteiden muuttumiseen tarvitaan muutakin kuin uusien lakien säätämistä.

Arkipäivän historiaa

Sieltä täältä ajan virrasta on mahdollista nostaa esiin ”suurnaisia”, keisarinnoja, ruonoilijattaria tai taiteilijoita. Mutta heidän kauttaan ei avaudu kuvaa laajemmin naisen elämästä, sillä tavallaan he ovat nousseet arjen yläpuolelle ”miesten maailmaan”. Heidät löytää virallisen historiankirjoituksen sivuilta.

Amerikkalainen tutkija, Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori Illinnoisin yliopistosta, Patricia Ebrey on kirjoittanut erityisesti Song-kauden naisen elämästä; yksi hänen viimeisimpiä tutkimuksiaan on The Inner Quarters, Marriage and the Lives of Chinese Women in the Sung Period. Hän on myös kääntänyt kiinalaisia tekstejä, jotka liittyvät kiinalaisen perheen elämään tuona aikana, kuten uuskungfutselaisen oppineen Zhu Xin (1130–1200) kirjoitukset, jotka käsittelevät häitä, hautajaisia ja muita perheen elämään liittyviä rituaaleja. Ebreyn näkemyksen mukaan avioliittoinstituutiota ja -käytäntöjä tutkimalla saa monipuolisemman kuvan naisen elämästä – ja naisen perspektiivistä katsottuna – kuin keskittymällä pelkästään perheen aseman tarkasteluun.

Kiinalaisessa systeemissä perheen selkäranka on mieskeskeinen, isästä poikaan ja sitä kautta pojanpoikaan ja niin edelleen. Tämähän näkyy nykyisinkin korostuneesti Kiinan valtion suosiman ”yhden lapsen” -politiikan myötä, kun ainoan lapsen toivotaan olevan poika. Traditionaalisen kiinalaisen perhesysteemin onkin nähty olevan naista syrjivä.

Miehen kokemusta perheestä voisi luonnehtia sanalla jatkuvuus ja naisen kokemusta sanalla epäjatkuvuus. Sillä suurin osa miehistä pysyi koko elämänsä ajan sen perheen piirissä, johon oli syntynyt. Parhaimmassa tapauksessa nainen muutti vain kerran mennäkseen naimisiin. Mutta usein naisen kohtalona oli avioero, paluu syntymäkotiin leskeyden koittaessa tai sitten hänet voitiin myydä (toistuvastikin) palvelijattareksi ja jalkavaimoksi.

Naisen ja miehen elinpiirit

Kungfutselaisessa traditiossa tehtiin tarkka erottelu miehen ja naisen elinpiirien välille. Riittien kirjan mukaan miesten ja naisten tulisi viettää suurin osa ajastaan erikseen ja silloinkin kun heidän oli oltava yhdessä heidän tuli välttää fyysistä kontaktia. Tämä periaate näkyy myös perinteisessä kiinalaisessa arkkitehtuurissa, jossa julkisen ja yksityisen elämän tarpeet on otettu huomioon. Julkisia rakennuksia hallitsee suoraviivaisuus, hierarkkinen rakenne ja suuret, avoimet näkymät; yksityistilat taas ovat labyrintinomaisia ja salaperäistä. Silloinkin jos nainen oli samassa huonetilassa miehen kanssa hän oli läsnä vain sermin takana.

Fyysisen erottamisen periaate ulotettiin moniin toimintoihin. Esimerkiksi hautajaisvaatetuksessa oli kummallekin sukupuolelle oma versionsa, samoin tyttö toimitti hautajaisrituaalin toisella tavalla kuin poika. Kungfutselaiset hyveet olivat itsestään selvyys oppineen eliitin keskuudessa ja sukupuolten välinen erottelu näyttää toimineen tiukimmin juuri heidän keskuudessaan. Kuten Ebrey asian ilmaisee: ”Yläluokka teki erityisyytensä näkyväksi laittamalla naisensa pois näkyvistä.”

Iällä oli myös merkitystä. Jokaisen yhteiskuntaluokan piirissä niiden naisten, jotka olivat seksuaalisesti haavoittuvampia – vuosissa ilmaistuna suurin piirtein 10 vuotiaasta 35–40 -vuotiaaseen – oletettiin pysyvän poissa miesten silmistä.

Kuvataiteen piiristä löytyy lukuisia maalauksia, joissa miehet ovat naisten ympäröiminä, mutta näiden naisten oletettiin olevan palvelijoita, viihdyttäjiä tai kurtisaaneja eikä muiden miesten kanssa naimisissa olevia naisia. Sitäpaitsi vaikka naiset lukumääräisesti saattoivatkin maalauksissa ylittää miesten määrän, miehet olivat silti kuvien keskipiste. Itse asiassa naispalvelijoiden läsnäolo osoitti kuvatun miehen mahtavuutta – hänellä oli riittävästi valtaa ja varallisuutta voidakseen olla monien naisten palvelema ja viihdyttämä.

Pukeutumista ja kampausta käytettiin myös yleensä, kuten monissa muissakin kulttuureissa, korostamaan sukupuolten välisiä eroja. Naiset pukeutuivat kirkkaamman värisiin ja koristeellisempiin vaatteisiin, kun miesten pukeutumista hallitsi yksi väri, joko musta tai taitettu valkoinen. Kuvataiteessa nainen on Song-kaudella hauraampi ja hennompi kuin edeltäneellä Tang-kaudella. Naisen haurastuminen voidaan toisaalta nähdä jalkojen sitomisen leviämisen seurauksena, mutta toisaalta on huomattava että tuolloin mieskuvassakin tapahtui muutos pehmeämpään suuntaan. Tang-kaudella miehen korostettiin olevan voimakas, taitava sotilas, ja hevoset näyttelivät tärkeätä osaa elämässä. Song-kaudella miesihanteeksi tulee oppinut, älyllisesti eikä fyysisesti voimakas mies. Jotta kontrasti miehen ja naisen välillä säilyy – että mies on edelleen se vahvempi – nainen saa tulla vieläkin heikomman ja avuttomamman näköiseksi.

Nykyisin me näemme jalkojen sitomisen äärimmäisenä alistamisen keinona. Se vaikuttaa todella naisen fyysiseen olemassaoloon, toisella tavalla kuin tiukkojen korsettien käyttö länsimaissa. Sidotuin jaloin ei juuri liikuta ulkona, ”miesten maailmassa”. Onkin vaikeata, miltei mahdotonta, ymmärtää, että nuo ”kultaiset liljat”, kuten niitä runollisesti nimitettiin, olivat aikanaan kauneuden symboli.

Muutosten aikaa

Viimeisten vuosikymmenten aikana on ilmestynyt useita romaaneja – sekä fiktiivisia että omaelämänkerrallisia – joissa kiinalaiset naiset ovat kertoneet äitiensä ja isoäitiensä elämäntarinan. Muutokset ovat olleet valtavia pelkästään tämän vuosisadan kuluessa. Jos Song-kauden äidit päättivät sitoa tyttäriensä jalat uskoessaan, että heillä näin olisi ”parempi” tulevaisuus, niin Qing-kauden lopulla äidit alkoivat saada vastaansa tyttäriä, joiden onnistui irrottautua tuosta traditiosta ja kulkea ”isojalkaisina”.

Kulttuurivallankumous pyrki yhdenmukaistamaan pukeutumisen ja saattamaan naisen tasa-arvoiseksi miehen kanssa, ”ottaamaan puolet taivaasta harteilleen”. Se myös rikkoi perheinstituutiota vanhassa muodossaan. Vaikka nykyään historiankirjoituksessa korostetaankin sitä, että Kiina ei ole muuttumaton – kuten Kiinaa on joskus ollut tapana kuvailla – niin ei voi silti kieltää, etteikö Kiinan historiasta löydy ”itsepäistä”, jatkuvaa pyrkimystä palata tiettyyn tasapainon tilaan poikkeamien jälkeen. On ollut kosmologisia periaatteita, joita on pidetty itsestään selvyyksinä, kuten sitä, että elävien ja kuolleiden välillä on yhteys ja että tuo yhteys pysyy yllä määrätyllä tavalla, jatkumossa jonka kantavia voimia ovat olleet miespuoliset jälkeläiset.

Edellä lyhyesti kuvaamana piirteet naisen historiasta eivät ole vielä kovin kaukaista historiaa. Sen läsnäolon voi löytää vaikka lukemalla englanninkielistä mutta kiinalaisten tekemää aikakausijulkaisua Women of China. Sen sivuilta löytyvät menneen lisäksi myös tulevaisuuden unelmat ja se millaisena nykynainen Kiinassa halutaan nähdä. Kuva ei ole ristiriidaton.

Tauno-Olavi Huotari · Kiina sanoin ja kuvin 3/1990

Kiinan kulttuuri on ollut hyvin perhekeskeinen. Kaikesta yhteiskunnan muutoksesta huolimatta se on sitä vieläkin. Isänvaltaisuus, vanhojen valta, perheen suuri osuus avioliiton solmimisessa jne. ovat ainakin osaksi totta tänäkin päivänä. Kiinassa perhe on käsitetty ehkä vielä suuremmassa määrin kuin muualla yhteiskunnan kantavaksi perusyksiköksi. Yhteiskunnan normit ja Kiinan perinteinen ideologia, ns kungfutselaisuus, korostivat perheen ja perhesuhteiden merkitystä.

Yksilö asetettiin rooliin, jossa hänen ikänsä, asemansa sukupolvien ketjussa ja sukupuolensa määrittivät hänen asemansa. Kungfutselaisuuden ns. viisi tärkeää suhdetta olivat kaikki itse asiassa joko perhesuhteita tai niiden laajentumia. Yksilön odotettiin noudattavan käytöksessään perhehyveitä, ennen kaikkea lasten kunnioitusta vanhempia kohtaan (xiao) sekä veljellistä alistumista vanhemman veljen tahtoon (di).

Nämä suhteet heijastuivat yhteiskuntaankin: ns. viiteen suhteeseen kuuluivat perhesuhteiden laajentumina myös keisarin ja alamaisen sekä ystävän (opettajan) ja ystävän (oppilaan) suhde. Keisaria tuli kunnioittaa lasten uskollisuudella ja virkamiehiä veljellisellä alistumisella, keisari oli kansan isä (fu), kansa hänen lapsiaan (zi) ja koko Kiina suuri perhe (da jia).

Perhe lainsäädännössä

Perheen merkitys näkyi sekä lainsäädännössä että hallintokäytännössä. Valtio otti lainsäädännössään huomioon perheen nimenomaan yksikkönä. Toisaalta se määrätyissä tapauksissa asetti koko perheen yhteisvastuuseen: mm. valtiollisista rikoksista tuomio kohtasi koko perhettä. Toisaalta se ei herkästi ottanut käsiteltäväkseen perheen sisäisiä juttuja.

Virallisessakin lainkäytössä asema vaikutti rangaistukseen: jos isä löi poikaa, rangaistus tuli ainoastaan, mikäli poika kuoli, jos taas poika löi isää, oli seurauksena kuolemantuomio, vaikkei mitään vammaa olisi aiheutunut. Syyttäessään perhestatukseltaan korkeampaa henkilöä kantelijakin tuli saamaan rangaistuksen – vaikka syyt olisi ollut todenperäinen ja johtanut siihen , että myös syytetty tuomittiin. Perheen sisäisissä varkaustapauksissa rangaistukset olivat taasen alhaisempia kuin ulkopuolisiin kohdistuneissa omaisuusrikoksissa.

Valtio pyrki vahvistamaan perheen voimaa ja yhtenäisyyttä. Laeissa oli runsaasti säädöksiä sukulaisuussuhteista. Näissä määriteltiin esimerkiksi sukulaisuuden asteet, ns fu wu. Termi tarkoittaa sananmukaisesti ”viittä asua” ja viittaa viiteen erilaiseen suruasuun, joita eriasteiset sukulaiset joutuivat käyttämään omaisen kuoltua.

Suhteet ulottuivat kaikkiin saman henkilön miespuolisiin jälkeläisiin ja näiden vaimoihin viidenteen polveen asti. Suruvelvoitteet ulottuivat 3 kuukauden suruajasta pikkuserkusta seuraavan asteen sukulaisen tai tämän vaimon osalta aina 27 kuukauteen surtaessa isää tai äitiä. Käytännössä ei tosin varsinkaan perheasemaltaan alempia näin kauan surtu.

Toisaalta Kiinan viranomaiset eivät siis hevin puuttuneet perheen sisäisiin asioihin. Kiinalainen lainsäädäntö keskittyi hallinto- ja rikosoikeuteen. Monet taloudellisen lainsäädännön kysymykset eivät tulleet valtion oikeuden piiriin. Samoin oli laita yleensä perheiden ja sukujen sisäisten asioiden. Avioliitosta, avioeroista ja perintäasioista sovittiin sukujen ja klaanien keskuudessa. Myös naapurusten välisissä riidoissa oli normaalia, että sovittelua haettiin paikallisesta tapaoikeudesta.

Pienet rikosasiatkaan eivät yleensä johtaneet muodolliseen oikeudenkäyntiin, vaan perheiden, sukujen ja paikallisyhteisöjen vanhimmat ratkaisivat asiat ja määräsivät korvaukset. Asiat tulivat valtion oikeuteen korkeintaan saamaan lopullisen ja muodollisen vahvistuksen. Virallisen ideologian ohella valtion hallinnon alimitoitus oli tosin asiantilan yksi selitys.

Perhesiteiden laajuus

Kiinalaisen ideaalin mukainen perhe oli laaja. Perhesiteet, etenkin isän puolelta laskettiin tarkkaan ja sukulaisiksi miellettiin meidän mielestä kaukaisetkin henkilöt. Yhdessä asuva ideaaliperhe ei käsittänyt ainoastaan ydinperhettä, miestä, vaimoa ja lapsia, vaan useamman sukupolven, mieluummin niin että siihen sisältyi useampia ydinperheitä.

Kiinalaisessa ajattelussa esitetään ihanteena ainakin kolmen tai jopa viiden sukupolven perhe, jossa kaikki asuvat saman katon alla ja jossa perintöä ei ole jaettu. Tämän ihanteen yleinen ja voimakas esiintyminen kiinalaisessa keskustelussa sekä filosofiassa ja kaunokirjallisissa teksteissä on saanut pitämään sitä tyypillisenä ja hallitsevana muotona. Itse kiinalaisetkin ovat uskoneet sellaisen ideaaliperheen yleiseksi perhemuodoksi.

Käytännössä laajentunut perhe oli kuitenkin harvinaisuus. Sellaisen ylläpitäminen vaati nimittäin suurta varallisuutta. Kaikesta päättäen sitä tavattiin vain hyvinvoivien säätyläisten ja varakkaiden kauppiaiden perheissä, joilla oli varaa ylläpitää suurta määrää perheenjäseniä joilla ei ollut tuloja sekä laajaa palveluskuntaa. Normaalisti viimeistään isän kuolema ja perinnön jako hajottivat suurperheen ydinperheiksi – perinnönjaossahan kaikki pojat saivat yhtä suuren osuuden.

1900-luvun alusta ja jo 1800-luvultakin on tutkimuksia, jotka osoittavat ydinperheen olleen todellisuudessa jo vallitseva yksikkö. Nykyisin uskotaan, että näin on ollut laita jo aikaisemminkin. On tietenkin mahdollista, että keisarikunnan parina viimeisenä vuosisatana, jolloin väkiluku kasvoi voimakkaasti, väestön pääosan elintaso aleni niin, että suuren jälkeläismäärän ylläpitäminen tuli entistä vaikeammaksi: suurperheet vähenivät.

Mikä oli syynä laajennetun perheen arvostukseen kiinalaisten parissa? Yksi syy oli perhesiteitä kunnioittava ideologia, mutta ideaalin jonkunlaajuinen toteutuminen vaatii siitä koituvaksi jotakin yhteiskunnallista etua. Tätä on yritetty keksiä. Yksi taloudellinen tekijä on saattanut olla halu pitää omaisuus yhtenäisenä ja yhteisessä käytössä. Kiinalainen tapa määräsi kaikille pojille yhtä suuren perinnön – tytär ei saanut varsinaista perintöä maasta tai kiinteistöistä. Näin omaisuudet eivät pysyneet suurina ilman omistuksen yhteisyyttä. Oli usein edullisempaa hoitaa suurta taloutta yhdessä kuin pieniä erikseen, tämä salli myös perheen sisäisen työnjaon.

Toiset tutkijat ovat epäilleet suurperheen taloudellista mielekkyyttä: sillä oli pikemminkin poliittista merkitystä suhteessa muihin perheisiin ja valtiovaltaan. Se saattoi olla myös edullinen kulttuurin siirtämisen väline. Lisäksi sitä tavattiin lähinnä säätyläisperheissä, joissa varakkuuden näyttäminen on aina ollut yhtä tärkeää kuin sen omistaminen.

Virkamiesperheissä yhteisyys saattoi auttaa myös omaisuuden säilymistä. Muiden kuin virkamiesten omaisuuteen valtio helpolla tarttui kovin käsin, mutta virkamiehen suurperhe saattoi säästyä kokonaisuudessaan näiltä puuttumisilta. Kompromissia suurperheen yhtenäisyyden ja täydellisen yksityisomistuksen välillä edusti monessa suhteessa ns. klaani, jossa osa omistuksesta oli yhteistä, osa taas ei, joten erilliset ydinperheet saattoivat saada myös yhteisomistuksen tuomaa
hyötyä.

Isänvaltainen perhe

Kiinalainen perhe oli vahvasti isänvaltainen ja sidoksissa isän kotipaikkaan. Sukulaisuus laskettiin miehen puolelta ja perhe asettui asumaan miehen suvun kotipaikalle. Sukulaisuudessa huomioitiin miltei yksinomaan miehenpuolinen sukulaisuus. Tässä on ero länsimaiseen käytäntöön, jossa isänpuolinen suku on koettu ainoastaan jonkin verran äidinpuoleista tärkeämmäksi. Sukulaistermejä Kiinan kielessä on hyvin runsaasti: niistä suurin osa liittyy isänpuoleiseen sukuun. Äidinpuoleisessa ikä ja sukupolvi eivät ole samalla tavalla tärkeitä ja siksi termejäkin oli vähemmän. Näin ideologiassa, mutta käytännön elämässä ja taloudellisissa suhteissa äidinpuoleiset sukulaiset saattoivat olla kyllä tärkeämpiä kuin isänpuoleiset.

Sekä laki että perinteet estivät avioliitot isänpuolelta laskettujen sukulaisten kanssa. Yleinen tapa oli, että sellaista aviopuolisoa ei voinut ottaa, jolla oli sama sukunimi, vaikka todistettua sukulaisuutta ei olisi ollutkaan. Avioituminen sellaisen samannimisen henkilön kanssa, joka oli yhteisen isoisän jälkeläinen, oli kaikissa oloissa mahdotonta. Sen sijaan äidin puolelta tällaisia esteitä ei ollut, varsin tavallista oli muun muassa että mies avioitua äidin veljentyttären kanssa.

Nainen siirtyi avioliitossa miehensä sukuun. Normaalia oli, että uusperhe asettui isänpuoleiseen perheeseen, yleisesti osaksi sitä, mutta ainakin sen läheisyyteen samalle paikkakunnalle. Kiinan maaseudulla oli tavallista, että vaimo tuotiin kokonaan toisesta kylästä.

”Tulkoon sinulle tuhat poikaa”

Kun perhe isänlinjaisena jatkui ainoastaan pojan kautta ja tytöt olivat vain kasvatettava, mutta sitten toisille luovutettava hyödyke, oli pojan syntymä äärimmäisen tärkeä perheelle. Ensinnäkin se saattoi varmistaa vanhemmille elannon vanhuuden päiville, mutta poika myös jatkoi sukupolvien ketjua ja piti yllä esi-isien palvontaa. Tyttären mahdollisuudet auttaa näissä asioissa olivat vanhassa Kiinassa jokseenkin olemattomat. Poika tuli jatkamaan sukua, tyttäret taas siirtyivät avioliiton myötä toiseen sukuun.

Luonnollisesti yleinen toivotus ”Tulkoon sinulle sata poikaa ja tuhat pojanpoikaa” ei aina edes osaksi toteutunut. Köyhälle perheelle, joka joutui kamppailemaan ankarasti hankkiakseen jokapäiväisen leipänsä, ei ollut mahdollista kasvattaa aikuisiksi lukuisia poikia. Lapsikuolleisuuden ohella heidän määräänsä rajoittivat sellaiset seikat kuin lapsiluvun tietoinen rajoittaminen (yleensä täydellisen seksuaalisen pidättyvyyden kautta), myöhäinen avioituminen, lasten tappaminen ja myyminen.

Lasten surmaaminen ja hylkääminen

Lasten tappamisesta tai hylkäämisestä ei ole tarkkoja tietoja. Mahdollisesti se ei ollut niin yleistä kuin joskus on luultu. Esimerkiksi eurooppalaiset tarkkailijat 1800-luvulla eroavat käsityksissään lasten surmaamisen yleisyydestä. Useiden mielestä se ei ollut sen yleisempää kuin Euroopassakaan, toiset taas laskivat, että esimerkiksi Fujianin maakunnassa 20 prosenttia tyttövauvoista surmattiin.

Jokseenkin yksinomaan tyttöjä surmattiin. Lapsia voitiin myös myydä. Tällöinkin kysymyksessä olivat useimmiten tytöt. Yleisin lasten luovutussysteemi antoi vanhemmille periaatteessa tietyn tarkkailuoikeuden. Ostajan piti ruokkia ja vaatettaa tyttö, kunnes tämä tuli naimaikään, ja löytää tälle sitten aviomies. Käytännössä tilanne ei suinkaan aina ollut näin onnekas. Poikien kohdalla myyminen, surmaaminen tai heitteillejättö oli epätavallista, sillä heidät voitiin antaa adoptoitaviksi.

Kiinassa taloudellisten seikkojen ohella ideologia, esi-isäin palvonta, vaati suvun jatkumista, joten lapsettomat pariskunnat jokseenkin säännöllisesti turvautuivat adoptioon. Periaatteessa adoption tuli kohdistua oikeaan sukupolveen kuuluvaan sukulaiseen, veljen tai serkun poikaan, mutta käytännössä hyväksyttiin muukin miespuolinen henkilö. Adoptoitu siirtyi kokonaan uuteen sukuunsa ja menetti oikeutensa vanhan keskuudessa.

Lapsuus

Poikaa ei uskallettu pitää todella elävänä ennekuin hän oli noin kuukauden ikäinen. Vasta silloin hän sai nimen. Nimi annettiin juhlassa, jossa syntymästä myös ilmoitettiin yhteisölle. Se oli nimeltään ”täyden kuun juhla”. Kiinalaiset ovat aikaisemmin käyttäneet useampia nimiä elämänsä varrella: tämä oli niistä varhaisin, ns. maitonimi. Syntymän tarkka aika pantiin muistiin, ennustuksia ym varten.

Syntymäpäiviä ei sen sijaan lasten osalta vietetty; itse asiassa perinteisesti jokaiselle tuli vuosi lisää kiinalaisen uuden vuoden päivänä – jopa edellisenä päivänä syntyneelle. Kun jokainen kiinalainen vielä katsottiin itse asiassa yhden vuoden vanhaksi syntyessään, tällainen kaksi päivää vanha olikin kiinalaisen laskutavan mukaan kaksivuotias! Vasta tullessaan ns. miehen ikään ja perheen suvun pääksi mies alkoi viettää syntymäpäiviään (täyttäessään 51, 61, 71, 81 vuotta).

Tytön syntymää ei juhlittu samalla tapaa, hän oli huono investointi, johon upotetut varat luovutettaisiin toiselle perheelle. Häntä varten ei järjestetty kuukausijuhlia. Hänelle riitti myös maitonimi, joka pikkuisena hänelle annettiin. Hän myös yleensä joutui kotitöihin nuorempana kuin pojat ja sai vähän koulutusta. Usein tytön jalat sidottiin, tosin ei kaikissa yhteiskuntakerroksissa tai kaikilla seuduilla. Se ei myöskään aina tapahtunut yhtä paljon jalkoja typistäen – kaikissa muodoissaan se kuitenkin korosti naisen riippuvaista asemaa. Typistetyillä jaloilla hän ei päässyt karkaamaan, muttei kyllä kelvannut kunnolla peltotöihin. Jalkojen sitominen olikin yleisempää kaupungeissa ja varakkaissa piireissä. Toisaalta esimerkiksi Kiinan viimeisen dynastian johtava heimo mantshut eivät harjoittaneet jalkojen sitomista.

Avioliitto

Aikuisuuden laskettiin alkavan avioitumisesta. Nuoruusikään perheissä kasvaneita lapsia odottikin miltei aina avioliitto. Näin oli etenkin tyttöjen kohdalla: heidän kasvattamisensa aikuiseksi merkitsi itse asiassa myös sitä, että vanhemmat ottivat tehtäväkseen heidän naittamisensa.

Normaalisti kaikki tytöt menivät miehelään. Näin on laita kaikkien tutkimusten mukaan. Eräs vuosisadan vaihteen tutkimus kertoo kylästä, jossa yksikään yli 25-vuotias nainen ei ollut naimaton. Sen sijaan saman kylän miehistä oli yli 25-vuotiaista naimattomia 43. Miehiä oli siis liikaa: poikalasten suosinta, tyttöjen heitteillejättö sekä sivuvaimojen pito johtivat siihen, ettei kaikille miehille löytynyt aviokumppania. Köyhissä perheissä saattoi joskus olla varaa vain siihen, että yksi pojista avioitui.

Avioliitto merkitsi normaalisti sitä, että miehen suku sai uuden jäsenen, vaimo taas siirtyi vanhasta perheestään pois. Tosin toisenkin lainen järjestely oli mahdollinen: varakkaissa perheissä, joissa oli vain tyttäriä, sulhanen sai tyttären sillä ehdolla, että tulevista poikalapsista vanhin laskettiin äidin sukuun ja sai sen sukunimen – tällöinkin seuraavat pojat saivat yleensä isänsä nimen ja liitettiin tämän sukuun. Tällainen äidinlinjainen avioliitto oli suhteellisen harvinainen ja arvoltaan alhaisempi.

Avioliittoa solmittaessa perhe kontrolloi yksilöä. Kysymyksessä ei ollut vapaa tahto eikä rakkaus. Avioliiton tarkoitus oli toisaalta jatkaa sukua ja pitää sukupolvien ketju murtumattomana. Toisaalta sen tarkoitus oli perheen töiden järjestely. Ei myöskään haitannut, jos se samalla loi kontakteja toisiin sukuihin, joilla oli vaikutusvaltaa tai varakkuutta. Varsin usein sulhaselta ja morsiamelta ei edes kysytty mielipidettä asiassa. Usein he, etenkin morsian, saivat tietää avioliittosuunnitelmista vasta siinä vaiheessa, kun sopimus oli jo tehty. Morsiamen kodissa olikin tapana viettää noin kuukausi ennen häitä erityinen juhla, jonka nimi oli ”päivän tietäminen”. Silloin morsiamelle kerrottiin tulevasta avioliitosta – sen jälkeen häntä alettiin erityisesti vartioida ja valvoa.

Kiinalaisen käsityksen mukaan kun kyseessä oli nimenomaan perheen kannalta tärkeä ratkaisu, päätösvalta kuului perheen kokeneille jäsenille. Varsin usein päätökset tehtiin ennen kuin tulevat puolisot olivat edes tulleet avioitumisikään. Toisaalta kiinalaisessa avioliitossa osapuolet tiesivät tarkkaan, mitä heiltä odotettiin, ja heillä oli samanlaiset perinteet ja tavoitteet. Näin tulos ei välttämättä ollut onneton.

Kiinalaista käsitystä avioliiton sopimus- ja perheluonteesta korostaa myös se, että perinteisiä seremonioita ei suoritettu missään temppelissä vaan sulhasen kotona. Merkittävin osa seremoniaa oli pariskunnan suorittama sulhasen esi-isien palvonta sekä ruuan ja juoman tarjoilu sulhasen vanhemmille sukulaisille – suurimman osan näistä menoista saattoi sulhanen yksinkin suorittaa.

Sivuvaimot

Kiinalaisella miehellä saattoi olla sivuvaimoja. Kuitenkin päävaimon status oli aina selvästi erilainen ja korkeampi. Häntä ei myöskään voinut alentaa sivuvaimoksi. Sivuvaimojen ottoon liittyi yleensä seremonioita, jotka eivät kuitenkaan olleet yhtä laajoja kuin päävaimon kyseessä ollen. Yleensä niihin liittyi myös jonkinlainen alistumisen osoitus tälle: esimerkiksi teen tarjoilu päävaimolle. Sivuvaimojen asema oli lailla säädelty; kiinalaiset insestisäädökset estivät perheen muita miehiä käyttämästä heitä hyväkseen. Sivuvaimojen poikien status oli perinnäistapojen mukaan sama kuin päävaimon poikien, esimerkiksi perinnönjaossa heidän asemansa oli yhtäläinen. Heidän oli kunnioitettava ja kohdeltava myös päävaimoa äitinään, esimerkiksi suoritettava sururituaalit myös tämän kuoltua.

Virallinen ja hyväksytty syy sivuvaimon ottamiseen oli lapsettomuus. Muita syitä oli myös statuksen kohottaminen ja varallisuuden osoittaminen – joskus myös yritys luoda persoonallisempaa ihmissuhdetta kuin ympäristön määräämässä avioliitossa. Luonnollisesti sivuvaimojen pito oli mahdollista vain varakkaille.

Naisen asema avioliitossa

Avioliitto oli naiselle vielä ratkaisevampi tapahtuma kuin miehelle. Mies pysyi kuitenkin omassa perheessään, tutussa ympäristössä. Morsian sen sijaan kannettiin kantotuolissa toiseen kylään, jossa hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Mies oli tuntematon, samoin tämän perhe, jolla oli suuri sananvalta asioissa.

Suhde mieheen ja tämän vanhempiin oli usein ongelmallinen. Sukupuolten väliset kontaktit olivat suhteellisen vähäisiä ja sukupuolten välinen työnjako selvä. Kiinassa painotettiin kasvatuksessa ja käytöksessä vanhempi/lapsi – suhdetta miehen ja vaimon välisen suhteen asemesta. Varsinkin äidin ja pojan suhde oli kiinalaisessa perheessä yleensä läheinen, sillä äiti toteutti itseään suureksi osaksi poikien kautta. Siksi miniän suhde anoppiin, jonka kanssa tulokas joutui työskentelemään ja elämään, tuli olemaan läheinen ja samalla ongelmallinen: miniä saatettiin usein kokea tunkeilijaksi.

Tilannetta helpotti se monilla seuduilla ideaaliksi koettu tapa, jonka mukaan vaimo otettiin äidin suvusta. Nykyään kylän vaimot ovat varsin usein kotoisin samoilta seuduilta, usein kylään aiemmin naitujen naisien sukulaisia ja ystäviä. Siinä tapauksessa naisten keskuuteen muodostui jonkinlainen oma suhdeverkostonsa, joka antoi tukea ja helpotti heidän sopeutumistaan.

Teoreettisesti vaimon asema oli epävarma. Lain mukaan eron vaimosta sai useasta syystä: hedelmättömyys, säädytön käytös, appivanhempien huono kohtelu, juoruilu, varastelu, mustasukkaisuus, parantumaton sairaus. Toisaalta myös kolme avioeron estettä tunnustettiin: mikäli vaimo oli ehtinyt osallistua miehen isän tai äidin suremiseen, mikäli hänellä ei ollut kotia minne mennä tai mikäli hänen naimisissa oloaikanaan perhe oli selvästi vaurastunut.

Käytännössä avioero oli harvinainen. Naisen mahdollisuudet avioliitosta pakenemiseen olivat heikot: omasta halustaan kodin jättämisestä seurasi lain mukaankin jo rangaistus. Entinen koti ei myöskään mielellään ottanut vastaan epäonnistunutta jäsentään.

Hedelmättömyys oli vaikein ongelma suku- ja jälkeläiskeskeisessä Kiinassa; niinpä vaimon asema oli hankalin ennen kuin hän oli saanut lapsen, mieluummin pojan. Pojan syntymä vahvisti naisen asemaa perheessä: hän tuli tämän kautta perheen täydeksi jäseneksi. Ajan mittaan hänen asemansa vahvistui samalla tapaa kuin hänen miehensäkin. Miehen vanhempien vanhetessa ja siirtyessä pois aktiivisesta työnteosta valta alkoi kasvaa ja näiden kuoltua heistä tuli muodollisestikin perheen päitä. Vielä miehen kuoltua, jolloin vaimosta periaatteessa tuli poikiensa alainen, hänen tosiasiallinen valtansa kasvoi. Mikäli hän oli iältään ja sukupolveltaan perheen vanhin, häntä kunnioitettiin perheen päänä, etenkin kotipiirin asioissa. Näin siis vanhuus toi tiettyä tasa-arvoa. Kuitenkin asema riippui pojista. Ilman niitä nainen oli tuomittu heikkoon asemaan ja lopulliseen tuhoutumiseen, sillä ilman poikia, uhrien jatkajia, hänestä ei voinut tulla esiäitiä eikä hänen sielunsa saanut toisessa maailmassa tukea eikä ravintoa.

Kuolema

Kiinalaiset näkivät elämässä kolme suurta tapahtumaa – syntymän, avioitumisen ja kuoleman. Perhe oli kiinnostunut syntymästä ja avioliitosta, mutta myös kuolemasta. Vainajaa muistettiin yksilönä, mutta pääpaino oli jälleen perheessä ja sen jatkumisessa. Hautajaiset takasivat perheen varallisuuden ja voiman. Perheen maine häviäisi, jollei oikeita rituaaleja toimitettaisi. Kuollut muuttui niiden kautta ”esi-isäksi”, uskonnolliseksi symboliksi, joka vahvisti perheyhteyttä.

Vainajat haudattiin kodin lähelle, joko maalle, jolla ei ollut muuta käyttöä, tai sitten pelloille. (Pellolle hautaaminen on ollut kansantasavallan aikana pitkään kiellettyä, mutta nyt hautoja taas näkee pelloilla paperiköynnöksin koristeltuina). Yleensä kiinalaiset ovat halunneet ruumiin säilyvän pitkään, ruumiillahan oli kaksi sielua, ns. hautasielun elämä riippuu ruumiin vahingoittumattomuudesta. Pitkään ruumishautaus oli ainoa hautausmuoto. Polttohautaus tuli Kiinan buddhalaisuuden mukana ja levisi munkeilta myös muun väestön keskuuteen. Aikoinaan sen osuus oli melko suuri. Ruumishautaus valloitti kuitenkin jälleen valta-aseman, ja nykyään se on verrattomasti polttohautausta yleisempi. Kuollutta surtiin; suruaika ja surupuku riippuivat henkilökohtaisten tunteiden sijasta siitä sukulaisuussuhteesta, joka heillä oli ollut kuolleeseen.

Esi-isäin palvonta

Perhesiteet ulottuivat Kiinassa myös aikaisempiin sukupolviin, sillä perheen esi-isien palvonta oli yleinen velvollisuus. Se vahvisti perheen kiinteyttä ja sen jäsenten keskinäisiä velvollisuuksia. Se antoi koko sivilisaatiolle konservatiivisen, muinaisuuden esikuvia arvostavan luonteen. Talonpojista keisariin asti täytyi tärkeisiin päätöksiin saada esi-isien suostumus.

Vanhempien ja lasten keskinäinen ja vastavuoroinen suhde oli sinänsä samanlainen kuin meilläkin. Se erosi läntisestä mallista siinä, että suhteen uskottiin jatkuvan vanhempien kuolemankin jälkeen. Ainoastaan velvollisuuksien muoto vaihtui.

Tuonpuoleinen elämä oli kiinalaisen perinteisen käsityksen mukaan huomattavasti maallisen elämän kaltainen. Hengellä oli samat tarpeet kuin elävillä: he tarvitsivat ravintoa, vaatetusta, jopa rahaa. Kuolleet eivät olleet tasa-arvoisia: vahvat sortivat heikompiaan.

Henget kaipasivat siis apua. He olivat todella läsnä uhreissa ja ilman niitä heistä tuli pahansuopia ja kodittomia ”nälkäisiä henkiä”. Ilman uhreja tuovia miespuolisia jälkeläisiä hengen asema oli heikko. Palkkioksi uhreista ja palvonnasta ne pystyivät puolestaan antamaan apua jälkeläisilleen. Esivanhemmat ottivat mieluiten vastaan omiensa uhrit ja suhteutuivat yleensä suopeasti jälkeläisiinsä, joskin huonot uhrit tai säädytön elämä saattoivat suututtaa heidät.

Kiinalaisen käsityksen mukaan vainajassa oli siis kaksi sielua. Toinen maatui hiljaa haudassaan. Sille uhrattiin kiinalaisten vainajien päivänä. Tärkeämpi oli se sielu, jota palvottiin kotialttarin yhteydessä. Alttarilla oli esi-isää olennoimassa kapea, noin 30 sentin pituinen puutaulu – sen on katsottu alunperin olleen fallossymboli. Sille tuli tarjota joka päivä teetä ja suitsuketta. Arkisin useimmiten naiset suorittivat palvontamenot. Suurina juhlina, ennen kaikkea uutena vuotena olivat asialla miehet, ja menot olivat myös juhlavammat. Samanlaisia tauluja ja palvontaa harjoitettiin myös sukujen esi-isien halleissa ja klaanien temppeleissä.

Suuremmat uhrit tapahtuivat etupäässä polttamalla. Esi-isät eivät tällöin nähtävästi pystyneet määrittelemään poltetavien esineiden materiaalia, sillä useimmiten uhrattavat vaatteet, talot jne. olivat korvikeainetta, paperia. Ruuan suhteen kiinalaiset olivat realisteja: sitä ei uhrattaessa poltettu vaan se syötiin.

Esi-isiä kertyi luonnollisesti ajan mittaan monta. Henkilökohtainen kotipalvonta rajoittui yleensä 5 sukupolveen. Vankinta apua saatiin lähimmiltä esi-isiltä, isältä tai isoisältä, joilla oli säilynyt eniten voimaa ja joiden tarvitsi jakaa apuaan vähäisemmälle jälkeläismäärälle kuin kaukaisempien esi-isien.

Suvut ja klaanit

Suuremmalla suvulla oli perheen lisäksi merkitystä. Useasti puhutaan klaanista tämän yksikön nimenä. Useat tutkijat erottavat itse asiassa tässä kaksi tasoa, ns. sukuhaaran (lineage) sekä vielä sitä laajemman yksikön klaanin. Kummallakinon merkitystä, ja kummatkin ovat voimakkaampia Etelä-Kiinassa kuin maan pohjoisosissa. Molemmat olivat isänlinjaisia, samasta esi-isästä alkunsa tiedostavia ryhmiä. Sukuhaara oli yleensä samalla paikkakunnalla asuva ja yhteistä omaisuutta hallitseva, samasta esi-isästä polveutuva ryhmä, klaani taas laajempi, osin jo myytillisistä yhteisistä juurista alkunsa laskeva joukko ihmisiä.

Näiden sukuyhteisöjen suuruus ja merkitys vaihteli ajallisesti ja paikallisesti, mutta ne olivat ennen kaikkea maaseudun ilmiö, ja niitä oli eniten etelässä ja kaakossa. Siellä oli paljon vain yhden suvun asuttamia kyliä. Klaaneilla, käyttääksemme tätä sanaa kaikkien näiden perhettä suurempien sukuyhteisöjen nimenä, oli melko suuri merkitys Jangtsejoen maakunnissa, mutta Pohjois-Kiinassa se jäi suhteellisen vähäiseksi. Suurimpien klaanien jäsenmäärä laskettiin tuhansissa, ja niillä oli myös huomattava varallisuus. Klaaneihin kuului jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista, mutta niitä johtivat normaalisti arvostetut eliittiperheet. He käyttivätkin niiden tuomaa valtaa usein valtiollisiin tarkoitusperiin.

Sukuhaarat olivat enemmän talonpoikaisia saman kylän tai kylän osan yhteisöjä. Sukuyhteisöt olivat syntyneet siitä, että osa perinnöstä oli jätetty jakamatta, ja kaikki jälkeläiset saivat nauttia sen tuotosta. Perusosa käytettiin esi-isien muiston kunnioittamiseen rituaaleissa ja temppeleissä, mutta usein muodostui myös ylijäämää. Tämä saatettiin onnistuneilla sijoituksilla kasvattaa. Sukuhaarat ja klaanit olivat varsinkin etelässä saaneet haltuunsa suuria maa-alueita, joiden avulla ne saattoivat ylläpitää erilaisia toimintoja ja toisaalta myös suurina maanvuokraajina vaikuttaa yhteiskuntaan.

Sukuyhteisöt huolehtivat sosiaalisista palveluista, joihin enempää valtio kuin perheetkään eivät kyenneet. Ne saattoivat antaa sosiaaliapua, ne valvoivat järjestystä, ennen kaikkea ne auttoivat jäseniään sivistyksen saannissa. Etenkin Etelä-Kiinassa klaanien ylläpitämät koulut antoivat oppimismahdollisuuksia klaanin köyhillekin jäsenille. Se oli paitsi moraalisesti ansiokasta myös suvulle edullista, sillä virkamiesuralle päässyt klaanin jäsen toi arvovaltaa koko suvulle.

Klaani harjoitti yhteistä esi-isien palvontaa, ja klaani-temppeli oli useimmiten kylän huomattavia rakennuksia. Kokoukset siellä antoivat jäsenille voimakkaan tunnon traditioista ja kiinteyttivät ryhmää. Samoin erilaiset klaanien säännöt ja ohjeet levittivät kungfutselaista moraalioppia ja edistivät rahvaan ja eliitin keskinäissuhteita. Valtio tunnusti klaanien merkityksen, mutta varovaiseen tapaansa se pelkäsi niidenkin liiallista voimistumista. Se koetti sulauttaa ne alueelliseen kontrollisysteemiinsä (bao jia -systeemin) mm. vaatimalla klaanien edustajia raportoimaan klaanien asioista ja toimista virkamiehilleen.

Minna Kulonen · Kiina sanoin ja kuvin 2/1998

Vuoteen 1989 asti Kiina tunnettiin lähinnä sosialistisen järjestelmän ja taloudellisen kehityksensä vuoksi. Saman vuoden huhtikuussa Taivaallisen rauhan aukiolle kokoontui tuhansia opiskelijoita osoittamaan mieltään mm. huonojen elinolosuhteiden ja demokraattisten oikeuksien puuttumisen vuoksi. Mielenosoitus laajeni kymmeniä tuhansia opiskelijoita käsittäväksi massatapahtumaksi, mikä johti lopulta hallituksen joukkojen väliintuloon ja lukuisten mielenosoittajien kuolemaan. Mielenosoituksen vuoksi Kiina nousi kansainväliseen tietoisuuteen myös ihmisoikeuksien osalta. Länsimaissa Kiinan ihmisoikeusloukkaukset on liitetty erityisesti kansalaisten poliittisten oikeuksien ja länsimaisen mallin mukaisen demokratian puuttumiseen.

Vuonna 1971 Yhdistyneisiin Kansakuntiin liittymisen jälkeen Kiina on aktiivisesti osallistunut järjestön toimintaan. Ihmisoikeuksiin liittyen se on ollut jäsenenä mm. YK:n ihmisoikeustoimikunnassa vuodesta 1982 lähtien. Toimikunnassa Kiina on esiintynyt kehitysmaiden puolestapuhujana ja kritisoinut YK:n ja läntisten teollisuusmaiden ajamaa universaalia ihmisoikeusnäkemystä. Se on korostanut erityisesti kollektiivisia arvoja sekä oikeutta kehitykseen ja suvereniteettiin vastakohtana länsimaiselle individualismille ja länsimaisen poliittisen ideologian levittämiselle.

Kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä

Viime vuosikymmeninä maailmanlaajuisesti tunnustettu Yhdistyneiden Kansakuntien yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus on saanut rinnalleen erilaisia alueellisemmin rajoittuneita ja julistuksen kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä. Eriävän mielipiteen esittäjinä ovat olleet lähinnä kehitysmaat sekä Aasian nopean talouskasvun maat, ja näistä erityisesti Kiina. Maiden nopea taloudellinen ja teollinen kehittyminen ja sen mukanaan tuoma kilpailukyky ovat antaneet ko. maiden näkemyksille yhä enemmän painoarvoa kansainvälisessä järjestelmässä.

Määritelmä ihmisoikeuksista liittyy läheisesti länsimaiseen historiaan, jota myös Yhdistyneiden Kansakuntien universaali ihmisoikeuskäsitys edustaa. Vuonna 1966 YK:n yleismaailmallisen ihniisoikeusjulistuksen yhteyteen liitettiin kaksi sopimusta, jotka koskivat mm. kansalais- ja poliittisia oikeuksia. Ihmisoikeuksia koskevien näkemyserojen syntymisen katsotaan olevan seurausta ihmisoikeuskäsitysten politisoitumisesta 1960-luvulla. Tuolloin voitiin erottaa kolme eri ryhmittymää: ihmisoikeuksia ja sananvapautta korostavat länsimaat, taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia painottavat sosialistiset maat sekä oikeutta kehitykseen vaativat kehitysmaat.

Pian 1960-luvun jälkeen sosialistiset maat ja kehitysmaat liittyivät yhdeksi rintamaksi. Aasian maiden taloudellisen ja teollisen kehityksen vuoksi niiden vaikutusvalta kansainvälisillä foorumeilla on selvästi kasvanut. Maiden erilaiset kulttuuriset ja poliittiset taustat ovat tuoneet esille uusia ihmisoikeusnäkemyksiä, jotka asettuvat vastakkain erityisesti universaalin ihmisoikeusnäkemyksen kansalais- ja poliittisten oikeuksien kanssa.

Ihmisoikeuskeskustelussa on esiintynyt kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä: universaali ja kulttuurirelativistinen. Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna universaali ja kulttuurirelativistinen ihmisoikeusnäkemys voidaan jakaa myös alueellisesti selkeisiin ryhmiin. Tämän jaottelun mukaisesti universaalia näkemystä edustaisivat karkeasti katsotttma läntiset teollisuusmaat ja kulttuurirelativistista kehitysmaat. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuskomissiossa ko. maat ovat esiintyneet yhtenä rintamana.

Julkisuudessa Kiina on usein esittäytynyt kehitysmaiden puolestapuhujana. Erityisenä universaalin ihrnisoikeusnäkemyksen ajajana on toiminut Yhdysvallat, mikä onkin johtanut selvään vastakkainasetteluun Kiinan kanssa. Ihimisoikeuskeskustelu vaikuttaa kuitenkin jääneen hyvin pirmaarille tasolle ja keskittyneen lähinnä vastapuolen syyttelyyn.

Kehitysmaiden esittämä ihmisoikeuskäsitys edustaa lähinnä kulttuurirelativismia. Kulttuurirelativistisen ihmisoikeusnäkemyksen mukaan ihmisoikeuksissa tulee huomioida eri kansojen ja alueiden kulttuurilliset ominaispiirteet. Kiina on voimakkaasti tuonut esille omia, universaalista käsityksestä eriäviä mielipiteitään, mutta kuitenkin YK:n peruskirjan hyväksymisen kautta hyväksynyt myös universaalit ihmisoikeudet.

Kulttuurirelativistinen ihmisoikeusnäkemys: Kiina ja kehitysmaat

Kiinan hallituksen ajamassa näkemyksessä kulttuurillista erilaisuutta on korostettu painottarnalla ihmisoikeuksien kollektiivisuutta. Kollektiiviset oikeudet liittyvät mm. itsemääräämisoikeuteen, oikeuteen kehittyä, oikeuteen rauhaan ja rotujen tasa-arvoon.

Kiinan johdon mukaan kiinalaisen kulttuurin ydin on perhe eikä ihmisen ajatuksia tai toimintaa nähdä niinkään seurauksena yksilön kehityksestä vaan ennemminkin lopputuloksena hänen toiminnastaan sosiaalisessa roolissa. Siten ihmisoikeudet eivät saa oikeuttaa yksilöä ohittamaan yhteisöä, vaan enemmistön oikeudet tulee huomioida tasavertaisina yksilön oikeuksien rinnalla. Tässä yhteydessä otetaan esille myös yksilön velvollisuudet yksilön oikeuksien ohella. Kiinan hallituksen esittämän näkemyksen mukaan mm. kansakunnan yhtenäisyyden ylläpitäminen on yksilön velvollisuus, mikä liittyy läheisesti poliittisen johdon kielteiseen suhtautumiseen mielipiteen- ja yhdistymisvapauteen.

Kiinan johto esittää, ettei ihmisoikeuksia voi nähdä vain kansalaisoikeuksina tai poliittisina oikeuksina, joita erityisesti länsimaissa on korostettu, vaan oikeudet tulee lisäksi ymmärtää taloudellisina, sosiaalisilla ja kulttuurillisina. Kaikki ihmisoikeudet liittyvät toisiinsa, minkä vuoksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia ei voida saavuttaa ilman, että samanaikaisesti taataan myös taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet.

Kiinan ihmisoikeusinstituutin puheenjohtajan Zhu Muzhin mielestä ihmisoikeudet tulee suhteuttaa kunkin maan kehitykseen. Kiinan tapauksessa tulisi huomioida maan yhteiskunnalliset epäkohdat ennen Kiinan kansantasavallan syntyä ja sen jälkeen toteutetut parannukset.

Universaali ihmisoikeusnäkemys: läntiset teollisuusmaat

Universaalin ihmisoikeusnäkemyksen mukaan ihmisoikeus on oikeus, joka ihmisellä on yksinkertaisesti sen vuoksi, että hän on inhimillinen olento. Siten ihmisoikeudet ovat oikeuksia, jotka kuuluvat vain individualistisille olennoille, eivät kollektiivisille yhteisöille.

Yhdistyneiden Kansakuntien ilunisoikeusjulistus määrittelee ihmisoikeudet yleisesti ”oikeuksiksi, jotka ovat meille luonnostaan kuuluvia, ja joita ilman emme voi elää ihmisen arvoista elämää”.

Universaalin ihmisoikeusnäkemyksen mukaan nämä oikeudet tulee ulottaa maailmanlaajuisesti ja tasavertaisesti koskemaan kaikkia ihmisiä. Muiden länsimaiden tavoin Suomi edustaa universaalia ihmisoikeusnäkemystä. Ongelmana universaalien ihmisoikeuksien toteuttamisessa on mm. YK:n ihmisoikeusjulistuksen yleisluontoisuus.

Yhdysvaltalainen professori Jack Donnelly viittaa ylläolevaan ihmisoikeuksien määritelmään argumentoidessaan kollektiivista ihmisoikeuskäsitystä vastaan. Yhteisölliset eli kollektiiviset oikeudet ovat oikeuksia, joiden vaatijana on jokin kollektiivinen elin tai yhteisö, kuten valtio tai perhe. Hänen mielestään yhteisöllisten oikeuksien vaatiminen on tyypillistä paternalistisille, holhoaville, järjestelmille, jotka pyrkivät kieltämään yksilön oikeudet säilyttääkseen valta-asemansa. Ongelmana yhteisöllisissä oikeuksissa on myös vastuunkantajien määritteleminen, jolloin vastuu voi kohdistua kaikkiin tai ei kehenkään erityisesti, kuten ajatuksessa oikeudesta kehittymiseen. Kollektiivinen oikeuden käsite liittyy itsemääräämisoikeuteen, jota on alun perin vaadittu valtioiden imperialistisia pyrkimyksiä vastaan. Sen sijaan varsinaiset ihmisoikeudet ovat itsemääräämisoikeuden yläpuolella. Jos ihmisoikeudet toteutuvat, myös itsemääräämisoikeus toteutuu. Donnelly pyrkiikin selvästi erottelemaan toisistaan pelkät oikeudet, jotka voivat olla myös kollektiivisia, erotuksena ihmisoikeuksille, jotka puolestaan voivat koskea vain yksilöitä.

Kulttuurirelativistisen ja universaalin dialogia: Kiinan ihmisoikeustilanne

Länsimaisten ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia ovat mm. kidutus, kuolemanrangaistus, keinotekoinen vangitseminen, puolueelliset oikeudenkäynnit, vähemmistökansojen huono kohtelu sekä sanan- ja yhdistymisvapauden puuttuminen. Kiinan mielestä ongelmana länsimaiden kanssa käydyssä keskustelussa on tietojen vääristeleminen. Kansainvälisten toimijoiden ja länsimaiden esittämät raportit ovat sen mukaan usein virheellisiä ja epätarkkoja.

Erityistä huolenaihetta länsimaissa on herättänyt Kiinan yhden puolueen malli, joka alentaa maan kansanedustuslaitoksena toimivan kansankongressin vain nimelliseksi toimijaksi. Kiinan johdon mielestä maata ei voida syyttää demokratian puuttesta vain sen vuoksi, että sillä on erilainen demokratia kuin länsimaissa.

Länsimaat puolustelevat demokratiavaatimuksiaan mm. sillä, että tutkimuksin ei ole voitu todistaa kansalaisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien parantamisen heikentävän maan taloudellista tilannetta. Päinvastoin voisi olettaa pluralismin suuntaavan taloudellista kehitystä ehkäisevien yhteiskunnallisten olojen huomioimiseen. Kiinan puoluejohdon mukaan perimmäisenä tarkoituksena on kansallisen turvallisuuden ja sosiaalisen stabiiliuden suojeleminen, mikä heidän mukaansa heikentyy, jos länsimainen demokratiamalli otettaisiin käyttöön.

Suvereniteetti ja kollektiiviset oikeudet

Erityisen voimakkaasti Kiinan hallitus on korostanut suvereenisuuttaan. Länsimaiden paternalistiset pyrkimykset Kiinan opettamiseen nähdään oman edun tavoittelemisena ihmisoikeuksien varjolla. Kiina kyseenalaistaa lännen oikeudet toimia ihmisoikeuksien ylimpänä valvojana. Kiina korostaa myös kansalaistensa yleisen toiveen olevan, että maan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys jatkuu vakaana eikä pelkoa kehitystä taannuttavista konflikteista synny.

Amnesty Internationalin mielestä on kuitenkin ristiriitaista, että Kiina on hyväksynyt YK:n universaalin ihmisoikeusjulistuksen, mutta siitä huolimatta korostaa suvereenisuuttaan eikä ole valmis toimimaan yhteistyössä kansainvälisten toimijoiden kanssa mm. Kiinan ihmisoikeustilanteen selvittämiseksi.

Oikeus kehittyä

Kehitysmaiden puolestapuhujana. Kiinan johto on korostanut, että historiaa ei voi unohtaa, vaan se vaikuttaa yhä voimakkaasti entisten siirtomaiden tämänhetkiseen tilanteeseen. Erityisen ongelmallisena nähdään entisten kolonialististen maiden asema nykyisessä globaalissa järjestelmässä.

Oikeuteen kehittyä liittyen Kiina on ottanut esille tähänastiset ihmisoikeussaavutuksensa, kuten aliravitsemuksen ja köyhyyden poistamisen sekä elintason yleisen paranemisen. Talous ja ihmisoikeudet ovat maan hallituksen mukaan kiinteästi kytköksissä.

Kiinan johdon mielestä kehittyneiden länsimaiden velvollisuus on myös omalta osaltaan hoitaa ihmisoikeuksia mm. toimimalla maailman nälänhädän poistamiseksi. Johto korostaa perusoikeuksien tärkeyttä sekä epäsuhtaa taloudellisen hyvinvoinnin jakautumisessa. Tämän vuoksi maan hallitus painottaa yhden ensisijaisista ihmisoikeusvaatimuksista olevan nälänhädän poistaminen ja elintason parantaminen.

Keskeistä Kiinan vasta-argumenteissa on myös kehittyneiden länsimaiden oman ihmisoikeustilanteen huomioiminen. Maat, joilla itsellään pitäisi olla kehityksen kaikki avaimet käsissään, mm. alistavat etnisiä vähemmistöjään, kuten mustia. Länsimaita on kritisoitu myös siitä, että hyvinvoivina ne eivät voi enää ymmärtää nälkää näkevien hätää eivätkä kolonialistisen maan kokemaa nöyryytystä.

Vuoteen 1978 saakka Kiinan kehitys oli selvästi sisäänpäin suuntautunutta. Kiinan historialle on ollut ominaista omaehtoinen toiminta, itseriittoisuus, minkä vuoksi maa koki oopiumsotien (1840–42 ja 1858–1860) jälkeisen pakon antaa periksi ulkovalloille erityisen katkerana. Mao Zedongin aikana Kiina vähensi jälleen yhteyksiään ulkomaille. Deng Xiaopingin valtaannousun jälkeen maa on selvästi ottanut erilaisen roolin aikaisempaan verrattuna. Nyt se on voimakkaasti suuntautunut ulkomaille ja ottanut aktiivisesti osaa mm. kansainväliseen yhteistyöhön. Muuttuneen ulkopoliikan myötä se on joutunut mm. omaehtoisuuden kustannuksella totuttelemaan yhteistyöhön ja etsimään paikkaansa kansainvälisessä järjestelmässä.