Outi Luova

Kiina on onnistunut hyvin absoluuttisen köyhyyden vähentämisessä, mutta kaupunkien ja maaseudun väliset elintasoerot ovat kasvaneet Kiinassa poikkeuksellisen nopeasti viimeisen 15 vuoden aikana. Kiinan uuden johtajasukupolven suurimpiin haasteisiin kuuluukin alueellisten tuloerojen kasvun taltuttaminen yhteiskunnan tasapainon säilyttämiseksi. Ongelman ratkaisemiseksi Kommunistisen puolueen pääsihteeri Hu Jintao on määritellyt Kiinalle uuden kehitysstrategian, jota kutsutaan ihmiskeskeisen kehityksen malliksi.

Kiinan johtajat havahtuivat 1990-luvun lopulla tutkijoiden varoituksiin suurten alueellisten erojen vaikutuksesta yhteiskunnan tasapainoon. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Jiang Zemin käynnistikin vuonna 1999 niin kutsutun Lännen kehittämisstrategian taloudellisten erojen kaventamiseksi rannikon ja läntisten osien välillä. Kiinalaistutkijat, tunnettu ekonomisti Hu An’gang etunenässä, kritisoivat kuitenkin vanhan mallin mukaisia bruttokansantuotteen kasvuun tähdänneitä kehityssuunnitelmia – hän katsoi niiden kasvattavan elintasoeroja entisestään. Puolueen pääsihteerin vaihduttua vuonna 2002 tuore pääsihteeri Hu Jintao piti tarpeellisena määritellä Kiinalle uusi kehitysmalli, joka perustui laajempaan kehityskäsitykseen. Hän asetti päämääräksi harmonisen yhteiskunnan rakentamisen. Hu Jintao tarkensi vuonna 2003 suunnitelmaa sanoen sen perustuvan ihmiskeskeisen kehityksen (yi ren wei ben) malliin, joka korvaisi aiemman BKT:n kasvattamiseen keskittyneen mallin. Tästä mallista, jota on myös tituleerattu teoriaksi ja filosofiaksi, tulisi Kiinan politiikan läpitunkema ohjenuora.

Alueellisten erojen taustoja

Vuonna 1979 alkaneen Kiinan modernisaatiopolitiikan tueksi maan talousaluepolitiikkaa muutettiin radikaalisti. Nopea talouskasvu ei olisi mahdollista, jos valtio panostaisi koko maan tasapuoliseen kehittämiseen, kuten periaatteena oli Mao Tsetungin aikana. Tämän takia Deng Xiaoping päätti taloudellisen painopisteen siirtämisestä rannikolle, jolla oli parhaat kasvun edellytykset. Valtion investointien lisäksi Etelä-Kiinan rannikkoalueille virtasi pääomaa ja uutta teknologiaa laajojen ulkokiinalaisverkostojen kautta. Valtionjohto hyväksyi alueellisen työnjaon, joka häämöttää edelleenkin Kiinan talouspolitiikan taustalla. Rannikosta tehtiin kasvun moottori ja Keski-Kiinan tehtäväksi määriteltiin rannikon kasvun tukeminen energia- ja raaka-ainetuotannolla. Länsi-Kiina jätettiin odottamaan vuoroaan. Kiinalaisten taloustieteilijöiden optimistinen näkemys oli, että talouskasvu leviäisi vähitellen rannikolta sisämaahan saavuttaen aikanaan myös maan läntiset osat.

Samanaikaisesti kun rannikolla toteutettiin talousuudistuksia, maaseutujen tuotantokollektiivit purettiin ja maa vuokrattiin viljelijöille. Valtio tuki myös maaseudun pienyritysten perustamista. Näiden uudistusten ansiosta elintaso nousi 1980-luvulla samaa tahtia maan eri osissa. Vuoteen 1985 asti köyhyysrajan alla elävien maalaisten määrä väheni vajaalla kahdella miljoonalla vuosittain ja senkin jälkeen noin miljoona maalaista nousi köyhyydestä joka vuosi. Tasasuhtainen kasvu pysähtyi 1990-luvun alussa ja samalla köyhyyden vähentyminenkin hidastui. Yksi keskeinen syy tähän oli, että maaseudun pienyritykset eivät pystyneet enää työllistämään uutta työvoimaa entiseen tahtiin. Suuri osa uusista työpaikoista syntyi kaupunkeihin. Rannikkoalueet tuottivat lisäksi vaurautta tehokkaammin kuin maakuntien talouskeskukset, joilla oli rajoitetut mahdollisuudet uudistaa talouttaan ja tehdä kansainvälistä yhteistyötä.

Miten alueelliset erot ilmenevät? Vaikka rannikon ja Länsi-Kiinan maakuntien välillä tuloerot ovat kasvaneet roimasti, suurin kuilu on kuitenkin maaseudun ja kaupunkialueiden välillä. Useiden maakuntien pääkaupunkilaisten elintasot ovat kohtalaisen samalla tasolla ja muidenkin kaupunkilaisten tulot ovat kohtuulliset. Maaseutuväestön olot ovat kuitenkin pysyneet huonoina metropolien lähialueita lukuun ottamatta. Tämä ero näkyy selkeästi oheisesta taulukosta. Taulukkoon on valittu maakuntatason alueista maaseudun keskitulojen perusteella (2005) Shanghai, joka oli varakkain, Länsi-Kiinassa sijaitseva Guizhou, joka oli köyhin, sekä Kiinan keskiosista keskiverto Henan.

Kaavio 1. Vuosittainen keskitulo maaseudulla ja kaupungissa kolmella eri alueella

 

Maaseudun asukkaat ovat kaupunkilaisiin nähden alakynnessä muutenkin kuin pelkästään tulotasoon nähden. Maaseutualueiden asukkaiksi rekisteröidyt kiinalaiset eivät kuulu sosiaaliturvajärjestelmän piiriin kuten kaupunkien vakituiset asukkaat. Lisäksi valtio on käyttänyt verovaroistaan vain murto-osan maaseudun elinolojen kehittämiseen, vaikka kaksi kolmasosaa väestöstä asuu maalla. Valtion finanssipolitiikka on siis osaltaan kärjistänyt maaseudun ja kaupunkialueiden välisiä eroja. Varojen niukkuuden takia koulut, terveydenhuoltojärjestelmä, puhtaan juomaveden ja sähkön saatavuus on maaseudulla huomattavasti kaupunkeja heikompi. Kiinan yhteiskunnan tasapainon kannalta absoluuttisesti köyhimmät alueet eivät kuitenkaan tuota ongelmia. Sen sijaan haasteellisia ovat suhteellisesta köyhyydestä kärsivät alueet, joissa lupausten ja todellisuuden välinen kuilu sekä lähialueiden vaurastuminen aiheuttavat turhautumista.

Alueellisten erojen lisäksi elintasokuiluja on syntynyt tiettyjen väestöryhmien kesken. Huomattava osa Kiinan etnisistä vähemmistöistä, joista suurin osa asuu raja-alueilla, ei ole päässyt osalliseksi talouskasvun hedelmistä. Yhtäläisesti Koillis-Kiinan työläiset, jotka ovat jääneet vaille työtä valtion omistamien yritysten saneerauksen myötä, muodostavat laajan huono-osaisten väestöryhmän. Mielestäni on mahdollista hahmottaa kolme alueellista väestöryhmää, joiden eriarvoisuus asettaa Kiinan johdon erityisen haasteen eteen: suhteellisesta köyhyydestä kärsivät maaseudun asukkaat Keski-Kiinassa, Koillis-Kiinan työttömät työläiset ja Länsi-Kiinan raja-alueiden vähemmistöt. Pohdin myöhemmin tässä artikkelissa ihmiskeskeisen kehitysmallin toteutumismahdollisuuksia erityisesti näissä kolmessa tapauksessa.

Uuden kehitysmallin välttämättömyys

Kiina oli onnistunut 1980-luvulla verrattain hyvin absoluuttisen köyhyyden poistossa, mutta suhteellinen köyhyys syventyi. Tulonjaon epätasaisuutta kuvaava gini-kerroin ylitti 1990-luvun puolivälissä 0,42 kipurajan, jolloin elintasoerojen katsotaan jo aiheuttavan vakavan uhan yhteiskunnan vakaudelle.

1990-luvun uusista strategioista huolimatta bruttokansantuotteen kasvu säilyi entiseen tapaan tärkeimpänä kehityksen mittarina. Rahoja ohjattiin infrastruktuurihankkeisiin ja tuotantolaitosten laitteistoihin. Inhimillisten voimavarojen kehittäminen ja sosiaaliset kysymykset pysyivät toisarvoisina. Ekonomisti Hu An’gang kritisoi tästä syystä perinteistä kehitysajattelua. Hänen mukaansa suuriin infrastruktuuri- ja teknologiahankkeisiin keskittyneet vanhat kehitysstrategiat kasvattivat elintasokuilua entisestään. Maakuntien johtajien tulisi siirtyä mammuttiprojektien havittelusta pienimuotoisempiin työvaltaisiin projekteihin, jotka kohottavat tavallisten ihmisten elintasoa. Hän kiinnitti huomiota erityisesti jo heikossa asemassa olevien väestöryhmien kuten etnisten vähemmistöjen aseman parantamiseen.

Kasvukeskeisen talousaluepolitiikan teho alueellisten erojen kaventumiseen todettiin riittämättömäksi myös kommunistisen puolueen johdossa. Vuonna 2002 pidetty 16. puoluekokous määritteli uuden kehityksen konseptin: Kiina pyrkisi harmonisen yhteiskunnan luomiseen. Vuonna 2003 puolueen uusi pääsihteeri Hu Jintao tarkensi uutta kehitysteoriaa. Harmoninen yhteiskunta saavutettaisiin tieteellisen kehitysnäkemyksen ja ihmiskeskeisen kehityksen avulla. “Tieteellinen kehitysnäkemys” korosti kestävää, hyvin koordinoitua ja ihmisten tarpeet huomioon ottavaa taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä. Lisäksi tähän kehitysteoriaan kuului ihmislähtöinen hallinto.

Uuden kehitysmallin välttämättömyyttä perusteltiin ennen kaikkea sillä, että se olisi tehokas yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tällä tavoin Kiinan uusi johto halusi tehdä eroa aiempien vuosien markkinavetoiseen kehitykseen, joka johti alueellisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvuun.

Käytännössä ihmiskeskeisen kehityksen päämääränä on saavuttaa “pienen hyvinvoinnin yhteiskunta” (xiaokang shehui) vuoteen 2020 mennessä ja “Kiinan modernisaatio” vuoteen 2050 mennessä. Lisäksi malli sisältää lupauksen korruption vähentämisestä ja siitä, että paikalliset virkamiehet kuuntelisivat asukkaiden mielipiteitä kehityshankkeiden suunnittelussa. Virkamiesten arviointijärjestelmää on päätetty muuttaa siten, että talouslukujen sijasta virkamiesten vuosittaisen työpanoksen arviointiin vaikuttaisi ennen kaikkea paikallisen väestön mielipiteet.

Haasteet

Miten ihmiskeskeinen kehitysmalli toteutunee Kiinassa käytännössä? Kiinan puoluekaaderi- ja virkamieskuntaan on piintynyt kasvulukuihin keskittynyt toiminta ja ylhäältä alas suuntautunut päätöksentekokulttuuri, jotka molemmat edustavat ihmislähtöisyyden vastakohtaa. Vuosittaiset ja 5-vuotiskausien konkreettiset päämäärät on jo pitkään määritelty kasvulukuina. Ne ovat toimineet käytännöllisinä tavoitteina ja niiden saavuttaminen on vaikuttanut virkamiesten urakehitykseen ja bonuksiin. Nyt toiminnan lähtökohdaksi ehdotetaan tavallisten ihmisten tarpeiden huomioimista, ja ”yleistä mielipidettä” ollaan nostamassa virkamiesten arvioinnin tärkeäksi kriteeriksi – miten sitä tullaankin mittaamaan. Ihmislähtöinen kehitysajattelu aiheuttaakin luultavasti vastarintaa sekä virkamieshierarkian ylä- ja alaportailla, kun sekä ministeriön virkamiesten että paikallisten kaadereiden tulisi kääntää huomionsa tavallisen ihmisten tarpeisiin ja alistaa itsensä kansan arvioitaviksi.

Mitä haasteita uudella strategialla on vastassaan Kiinan keski-, länsi- ja koillisosissa? Ihmiskeskeistä kehitysmallia on vaikea yhdistää mielikuviin Koillis-Kiinasta, koska se on valtiojohtoisen raskaan teollisuuden keskittymä. Kuitenkin Koillis-Kiinassa saattaa valtiojohtoisuudesta olla se etu, että puolueen linjauksia pyritään toteuttamaan siellä uskollisemmin muihin alueisiin verrattuna. Vanhoista perinteistä poiketen Koillis-Kiinassa on esimerkiksi pyritty kannustamaan yksityisyritteliäisyyttä työttömyyden taltuttamiseksi. Työvoima- ja sosiaaliturvaministeriön alaiset yksiköt ovat järjestäneet yrittäjäkoulutusta, ja paikallishallitukset ovat kannustaneet ihmisiä ohjaamaan säästöjään yritystoimintaan. Koillis-Kiinan puolueyksiköt ovat myös peräänkuuluttaneet uutta yrityskulttuuria, joka arvostaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä.

Myönteisistä askeleista huolimatta ihmiskeskeisyys on unohtunut helposti kun johtavien virkamiesten asema on ollut vaakalaudalla. Vuonna 2005 Koillis-Kiinan Jilinin maakunnassa sattuneen tehdasräjähdyksen jälkeen Koillis-Kiinan läpi virtaavaan Songhua-jokeen pääsi syöpää aiheuttavia bentseeniyhdisteitä. Jilinin varakuvernööri ilmoitti kuitenkin, ettei räjähdyksen seurauksena jokeen ollut päässyt ihmisille vaarallisia aineita. Myrkkypäästö tuli ilmi vasta monen päivän jälkeen kun saastunut vesi saavutti naapurimaakunnan Heilongjiangin pääkaupungin. Harbinin kaupungin johtajat päättivät kunnallisen vedenjakelun keskeyttämisestä 4 miljoonalle ihmiselle, jolloin asia välttämättäkin paljastui.

Piintyneet ajatusmallit ja toimintatavat haittaavat uusien ajatusmallien läpivientiä ehkä eniten etnisten vähemmistöjen asuttamilla alueilla. Kiinan väestö on jaoteltu 56 kansallisuuteen, joiden katsotaan olevan eri kehitysasteilla. Kiinan pääväestöön kuuluvat han-kiinalaiset kuvataan edistyksen esikuviksi tasa-arvoa korostavasta retoriikasta huolimatta. Vähemmistöjä pidetään takapajuisina ja eksoottisina, heidän katsotaan elävän menneellä aikakaudella. Han-kiinalaisten tehtävänä nähdään auttaa vähemmistöjä kehittymään moderneiksi han-kiinalaisten esikuvan mukaan ja heidän ohjeidensa avulla. Vaikka ajatus kansallisuuksien kehittymisestä asteittain perustuu marxilaiseen kehitysnäkemykseen, käsitys han-kiinalaisten korkeasta sivistystasosta ja heille täten itsestään lankeavasta tehtävästään muiden kansojen sivistäjänä on perua dynastioiden ajalta. Tätä taustaa vasten vähemmistöjen näkökantoja arvostava ihmiskeskeinen kehitys näyttää epätodennäköiseltä.

Kiinalaiset tutkijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että vähemmistöjen edustajat ovat ärtyneitä esimerkiksi heidän asuinalueidensa luonnonvarojen hyödyntämisestä ensisijaisesti muun Kiinan hyväksi. Puoleen yhteisrintamatoimiston tutkimusyksikön johtajan Huang Zhun mukaan myös vähemmistöjen tarpeet tulisi ottaa huomioon vähemmistöalueiden luonnonvarojen käyttöä suunnitellessa, valtion etuja kuitenkaan unohtamatta. Hän myöntää, että puolue ei ole onnistunut kovin hyvin vähemmistöjen etujen varmistamisessa kun on kyseessä luonnonvarojen hyödyntäminen. Hän ottaa esimerkiksi metsänhakkuut vähemmistöalueilla: alueiden ulkopuoliset yhtiöt ovat kaataneet puut laajoilta metsäalueita ja vieneet tukit mukanaan tarjoamatta minkäänlaisia korvauksia. Huangin mukaan ihmiskeskeinen malli toteutuu, kun etniset vähemmistöt pääsevät vaikuttamaan aiempaa enemmän päätöksentekoon. Tämä lisäisi tyytyväisyyttä ja vähentäisi konflikteja vähemmistöalueilla.

Vaikka ihmiskeskeinen kehitysmalli pysynee kauimpana ihanteistaan vähemmistöjen asuttamilla alueilla, näiden alueiden eriarvoisuus ei luultavasti aiheuta kaikkein suurimpia ongelmia keskusjohdolle. Erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Peking on pyrkinyt vahvistamaan sotilaallista, poliittista ja taloudellista otettaan vähemmistöjen asuttamista reuna-alueista. Levottomuuksien sattuessa armeija on ollut herkkä taltuttamaan liikehdinnät kovakouraisesti. Länsi-Kiinassa muslimien asuttamassa Sinkiangissa Kiina on hankkinut oikeutusta koville otteilleen leimaamalla vähemmistöjen oppositiojärjestöt ääri-islamilaisiksi terroristiorganisaatioiksi.

Puolueen kannalta haasteellisimmilta näyttävät Keski-Kiinan maaseutualueet. Keski-Kiinan maaseutukylät ja -kunnat ovat jo nousseet pahimmasta köyhyydestä, mutta niiden elintason kasvu on taantunut kaupunkialueisiin verrattuna. Elintasoerot ovat kaikkien tiedossa, koska miljoonat maalaiset käyvät töissä kaupungeissa siirtotyöläisinä ja televisio välittää kuvia kaupunkien vauraudesta etäisimpiinkin kyliin.

Puolue on luvannut luoda ”uuden sosialistisen maaseudun”. Ihmiskeskeisyyteen nojaten strategiaan kuuluvat muun muassa maaseudun asukkaiden verotusjärjestelmän uusiminen, koulumaksujen poistaminen sekä terveydenhoitojärjestelmän ja paikallishallinnon vahvistaminen lisävaroin – uudistuksia, joista moni on jo toteutunut. Suunnitelmiin sisältyy myös demokraattinen hallinto, mikä muun muassa tarkoittaa hallintohierarkian alimmalla tasolla olevien kylien oikeutta valita itse kyläkomitean jäsenet. Valintaoikeus ei kuitenkaan ulotu paikallisten puolueyksiköiden pääsihteereihin, joiden asema on kyläkomiteoiden päälliköiden yläpuolella.

Kylädemokratian edistämistä koskeva puolueen asiakirja vuodelta 2004 kiinnitti huomiota esteisiin, joita demokraattisen hallinnon luominen on kohdannut. Suurimmaksi ongelmaksi mainittiin kylien hallinnon ja eritoten varainkäytön läpinäkymättömyys. Kyläläisten kuuluisi esimerkiksi saada tietää mihin verovarat menevät, mihin valtion antama humanitaarinen apu käytetään ja miten paljon palkkaa kaaderit saavat, mutta tämä ei ollut toteutunut. Lisäksi puolueen asiakirjassa jopa todettiin, että kyläkomiteoiden päätöksiä vastustavia puolueen kaadereita tulisi rangaista.

Maaseutualueiden kehittämiseksi ihmiskeskeisiä aloitteita on siis useita. Niiden paikallisen toteuttamisen tulppana ovat nähtävästi ennen kaikkea paikalliset virkamiehet ja puoluekaaderit. Ongelma lienee merkittävä, koska puolue oli sen ratkaisemista varten laatinut erillisen paimenkirjelmän. Elintason kasvun suhteellisen hitauden aiheuttama turhautuneisuus liitettynä korruptioon ja väestön tarpeita vähätteleviin kaadereihin on vaarallinen yhdistelmä.

Yhteenveto

Kiinan on onnistunut vähentää köyhyyttä poikkeuksellista tahtia. Epätasa-arvoinen talousaluepolitiikka on kuitenkin luonut syvän elintasokuilun rannikon ja muun Kiinan välille. Tämän kuilun poistamiseksi Kiinan uuden johtajasukupolven julistama ihmiskeskeinen kehitysmalli on positiivinen ja tarpeellinen muutos. Kehitysmallille ei ole vielä määritelty yhtenäistä yksityiskohtaista ohjelmaa eikä toteutuskeinoja. Ihmiskeskeinen kehitysajatus on virkamieskoneiston läpikäytyään saanut positiivisia toteutuksia monilla alueilla, mutta se on myös tarvittaessa tarjonnut paikallisille viranomaisille joustavan välineen omien itsekeskeisten päämäärien ajamiseen.

Koska elintasoerojen selkeä kaventuminen alkanee vasta vuosikymmenen päästä, ihmiskeskeisen kehitysmallin toimivuuden tulisi ilmetä muilla tavoin, jotta ihmiset eivät turhautuisi parempaa elintasoa odotellessaan. Mallin toinen puoli, virkamieshallinnon ja puoluekoneiston kääntäminen BKT-keskeisyydestä ihmiskeskeiseksi, tuntunee kuitenkin taloudellisia päämääriä vaikeammalta toteuttaa. Alueellisten erojen aiheuttaman tyytymättömyyden vähentäminen on viime kädessä kiinni puolueen ja virkakoneiston kyvystä uudistua.

Outi Luova
(Artikkeli perustuu esitelmään, jonka kirjoittaja piti Suomi–Kiina-seuran järjestämillä Kiina ja kehitys -tapahtumapäivillä 13.10.2007 kulttuurikeskus Caisassa. Tilaisuus järjestettiin Suomen ulkoasiainministeriön tuella.)